Tuhon jäljet
Hävitys on rytmin avulla maailmaansa upottava tapauskertomus traumasta ja tuhoamisesta.
Iida Rauma:
Hävitys.
370 s. Siltala 2022.
Iida Rauman romaani Hävitys – Tapauskertomus tutkii ihmisen, kaupungin ja planeetan hävittämistä. Ensisijaisesti teos tarkentaa päätapaukseen: ihmisen henkilökohtaiseen historiaan, lapsuuteen. Miten lasten oikeudet toteutuvat yhteiskunnassamme? A kertoo tarinaansa imperfektissä, ja kertoja ikään kuuntelee ja tallentaa, mitä A kokemastaan sanoi. Asetelma muistuttaa todistajanlausuntoa, toisaalta tapauskertomusta Freudin tyyliin – tällä kertaa nimimerkki tosin saa oman äänen.
Kerronnan virta on hengästyttävä; pitkät virkkeet vyöryvät kohti pelon ydintä kuin padosta purkautunut vesi. Ensimmäisten kymmenien sivujen aikana tunnelma on epämääräisen ahdistunut, kipinäherkkä, jokin odottaa esille purkautumistaan. Kytevästä pesäkkeestä nousee savua samassa tahdissa kuin opettajana työskentelevän A:n vaikeus olla omissa nahoissaan kasvaa. Hän juoksee öisin ympäri Turkua, joka on monta kertaa historiassaan kohdannut erilaisia hävityksiä. Kun A kompastuu maahan jääneeseen raitiovaunukiskon kappaleeseen ja uskoo nähneensä kouluajoiltaan tutun hahmon, Iran, häneen iskeytyy ymmärrys: eikä mikään loppunut, ei mikään ollut ohi.
Jossain kohtaa elämää trauma saa ihmisen kompastumaan, ja hän näkee hävityksen ytimeen. Se aiheuttaa usein vastustusta. A:ta inhottaa, kun hän päätyy googlaamaan Iraa, eikä hän pysty kuvailemaan tätä kuin käyttämällä ”kohtuuttomia, groteskeja sanoja”. Silti jokin Irassa, ”täydellisessä uhrissa”, vetää puoleensa. Heidän on tavattava. Sivulla 115 tapahtuva kohtaaminen, joka aloittaa teoksen toisen osan, mahdollistaa asioiden kertomisen niin kuin ne todella tapahtuivat. Millaisia olivat kouluajat musiikkiluokalla 90-luvulla?
Kerronnan virta on hengästyttävä; pitkät virkkeet vyöryvät kohti pelon ydintä kuin padosta purkautunut vesi.
Uskon, että W. G. Sebaldin kirjojen ystävät osaavat arvostaa miljööseen kiinnittymistä romaanin alussa ja lopussa. Tuntuu rohkealta ratkaisulta, että teoksen ensimmäinen osio etenee hitaasti ja käy läpi ympäristön yksityiskohtia. Totuuden ympärillä kiertely liittyy vahvasti traumakokemukseen ja sen sanoittamiseen. Toisessa osiossa tapahtuu siirtymä kaupungin historian käsittelystä väkivaltaan pureutuvaan puhetulvaan.
Nykypäivän traumafiktiona Hävitys on siitä harvinainen, että se on muodoltaan eheä, eikä käytä sirpaleisuutta asettelussaan havainnollistaakseen kielen löytämisen vaikeutta. Rauma kirjoittaa rytmisesti vahvaa tekstiä, jota lukee vauhdilla. Moni lukija on kertonut tempautuneensa kirjan maailmaan teemojen ahdistavuudesta huolimatta. Ryhmäväkivallan kuvaus on immersiivinen. Sorron mekanismi rakentuu luokkahuoneeseen, eikä yksilön ole helppoa sitä vastustaa – se vaatisi suuria voimia ja huomattavaa rohkeutta. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten rakenteita tuotetaan, eli kuka on vallassa.
A:n ja Iran lapsuudessa valtaa piti musiikkiluokan opettaja Ansku. Hahmo on silottelemattoman hirviömäinen, silmätikkunsa avoimesti valinnut, kiusaamiseksi kutsutun väkivallan mahdollistaja ja rohkaisija. Anskun valtakunnassa pahinta on ”lapsellisuus”. Opettajan suosikkioppilaista tulee kypsyyden performanssia esittäviä pikkuaikuisia: erästä tyttöä Ansku kutsuu ”pikkuopettajaksi”. Tällaisessa maailmassa silmätikut ovat aina syypäitä, myös omaan kohteluunsa – heille on eri säännöt kuin suosikeille. Asetelma muistuttaa aikuisten väkivaltaisia parisuhteita. Koulukiusaaminen on normatiivisessa rakenteessa tapahtuva väkivallan muoto, josta on vaikea päästä ulos, koska valta-asemassa oleva pyrkii alistamaan, nujertamaan ja hävittämään kohteeksi valitun. Hävityksessä musiikkiluokka tanssii Anskun jättiläissormissa kuin marionettilauma, joka kasautuu uhrin päälle yrittäen murskata hänet.
Nykypäivän traumafiktiona Hävitys on siitä harvinainen, että se on muodoltaan eheä, eikä käytä sirpaleisuutta asettelussaan havainnollistaakseen kielen löytämisen vaikeutta.
Saumattomasti etenevä kerronta mahdollistaa eräänlaisten pienoisesseiden upottamisen romaanin keskelle. Kertoja tuo näin esiin, miten opettajienkin lukemassa alan tietokirjallisuudessa kouluväkivallan uhreja on syyllistetty kokemuksistaan. Oman elämänsä anskujen laatimissa päätelmissä uhrien ”väärät” ominaisuudet aiheuttavat ”luonnollisen” väkivallan yhteisössä. Romaaniin on löytynyt historiasta teräviä rinnastuksia, ja A vertaa koleran 1800-luvulla aiheuttamaa häpeää kiusaamisväkivallan kohteeksi joutuneen syyllistämiseen.
Teos on eräänlainen terapiaprosessi romaanin muodossa, samoin kuin esimerkiksi norjalaisen Vigdis Hjorthin Perintötekijät (suom. 2020), jonka prosessimaisuus syntyy spiraalimaisesta toistosta. Rauma taas käyttää keinona ulos purkautuvaa totuutta, jota henkilöhahmo suoltaa katkeamattomana virtana. Iran tarve puhua kokemuksistaan ja käydä niitä läpi on tyypillinen monille traumaa käsitteleville: ”– – mutta Ira ei edes häiriintynyt, tämä puhui nopealla, kiihtyneellä äänellä, samanlaisella kuin sade, joka naputti Iran ikkunalautaan”. A ei vastustuksessaan ensin siedä Iran puhetta, vaan pyrkii keskeyttämään sen toistuvasti. Antti Rönkä on kirjoittanut kuuntelemisen vaikeudesta romaanissaan Jalat ilmassa (2019): ”Jos pahan olonsa paljastaa, ihmiset väsyvät, oikeastaan suuttuvat.”
Joissain Hävityksen kohdissa lukeminen naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa, ja kauhistus on ymmärrettävää. Nauruun on vaikeampi suhtautua: usein se kumpuaa kohtausten absurdiudesta, kirkkaasti näkemisen epäuskosta.
Ira on romaanissa kirjailija, jonka uran yksityiskohdissa on yhtäläisyyksiä Iida Rauman kanssa. Samankaltaisuus tarjoaa mahdollisuuden metafiktiivisille kommenteille teoksen laajuudesta ja opettajahahmon hirviömäisyydestä. Ira puhuu terävästi kirja-alan odotuksista nuorta naisoletettua kohtaan: ”Ku selkeesti se aatteli et se on kuiteski ollu alalla pitkään ja tuntee nää kuviot ja sil on visio siit mimmone vois olla se parikymppisen nuoren naisen rohkea esikoisromaani, tiekkö semmosta vanhemman sedän pehmofantasiaa lesboista ja iha sama et on mulki varmaan joku visio…” Puhekielen käyttö on romaanissa kautta linjan huolellista, kieli soi ja rytmi alkaa elää lukijassa.
Joissain Hävityksen kohdissa lukeminen naurattaa ja kauhistuttaa yhtä aikaa, ja kauhistus on ymmärrettävää.
Lukiessani huomaan asettuvani sekä A:n että Iran nahkoihin vuorotellen – kietoudun mukaan toisiinsa takertuneiden ruumiiden tanssia muistuttavaan kamppailuun. Tunnistan jotain kummankin kokemuksista, siitä miten A yrittää kovasti päästä mukaan porukkaan, bileisiin ja jonkun bestikseksi. Bestiskulttuuri saa romaanissa kyytiä ja näyttäytyy lähinnä toistuvien ulossulkemisten keinona. Tunnistan myös Iran alistumisen, sen miten hän ottaa kuulemansa loukkaukset vastaan säikähtäneen lamaantuneisuuden tilassa ja pystyy olemaan vain hiljaa. Hahmojen dialogisuus tarjoaa peilin, auttaa tarkentamaan kokemuksiin, haastaa niitä ja näyttää trauman sisimpään olemukseen pääsemisen vaikeuden.
Se, ovatko A ja Ira saman henkilön eri puolet, jää mietittäväksi. Tällaisen tulkinnan mahdollisuus antaa lukijalle sopivasti tilaa liikkua tekstissä. Vastaanotossa on noussut esiin mahdollisuus lukea romaania kahdentumisen kautta dissosiaation kuvauksena. Kertominen ja henkilön eri puolien fyysinen kohtaaminen sallii hänen tulla yhdeksi ihmiseksi, jonka historiaan trauma kuuluu: ”Mikään ei lopu, mikään ei ole ohi.” Teos muodostaa kehän, mutta jotain on muuttunut sekä kertomisen että lukemisen tapahtuessa.
Hävitys on antiteesi kiusaamisaiheisille kampanjoille, joiden viesti esitetään muodossa ”sanat jättävät jäljen”. Kampanjat ohjaavat usein väkivallan uhreja anteeksiantoon painostavalla tavalla. Monilla osallisilla on syytä pelätä tilannetta, jossa ihmiset kertovat väkivallasta eivätkä suostu antamaan anteeksi.
Rauma on sanonut haastattelussaan, että väkivallantekojen nimeäminen tarjoaa mahdollisuuden tarttua asioihin ja tehdä niille jotain. Ajatus luo teoksen maailmaan myös toivoa. Hävitys kommentoi väkivaltakulttuurin rakenteita ja on samalla äärimmäisen yksityiskohtainen. Kirjailija on ottanut fiktion voiman tehokkaasti käyttöönsä.
Arvio on julkaistu alun perin Syvemmälle-numerossa (3/2022).
