Luonnos mahdollisuuksien sukupuoleksi
Taneli Viljanen hahmottelee merkittävässä esseeteoksessaan ei-binääristä kirjoitusta.
Taneli Viljanen:
Varjoja, usvaa. Essee sukupuolesta.
141 s. Poesia 2020.
Gender. Genre. Jos Taneli Viljasen lyyrisen esseeteoksen Varjoja, usvaa kiteyttäisi kahteen sanaan, ne olisivat nämä. Teoksen tyylilaji on hybridi, se on yhdistelmä runoutta ja proosaa. Sen aiheena on sukupuoli. Ei-binäärisestä näkökulmasta käsitykset sukupuolesta ja kirjallisuudesta laajentuvat. Rajat liudentuvat ja avautuvat; vapautuvat. Mihin, voidaan kysyä.
Sukupuolen ja muunsukupuolisuuden ohella Viljanen pohtii ruumiillisuuden ja kielen yhteyksiä, nimeämisen velvoitetta ja mahdottomuutta sekä tiedon rajoja. ”Tämä ei ole kirja, joka tietää”, Viljanen aloittaa avaten ovia kaikille ja kaikelle.
Viljasen essee on vaikea ja tärkeä, ja tuntuu lahjalta. Se kiinnittyy maailmaan ja on irti maailmasta tavalla, joka särkee ja liikuttaa. Kieltäytymällä varmuuksista se avaa lukijalle huimaavan määrän tulkinnallisia tiloja ja mahdollisuuksia.
Viljasen essee on vaikea ja tärkeä, ja tuntuu lahjalta.
Asetumme maailmaan ja tulemme näkyviksi ja ymmärrettäviksi identiteettien, kuten sukupuolikategorioiden, kautta. Mutta miten on ja mihin kuuluu ihminen, jolla ei ole yleisesti tunnustettua sukupuoli-identiteettiä? Miten hän on maailmassa ja kielessä? Missä on hänen paikkansa ja kotinsa, toivonsa ja tulevaisuutensa?
”Millaista muunsukupuolisena vanheneminen on? Minulla ei ole siitä mitään käsitystä.”
Liukuva ja aavemaiseksi ymmärretty sukupuoli vaatii toisenlaista tietämisen tapaa, tuoretta kieltä ja uudenlaista ilmaisua. Viljasen ontologisesti huojuva, tunnusteleva teksti kartoittaa maailmaa, jota ei vielä ole.
”Vain siitä puhuminen, mistä ei voi puhua, on kiinnostavaa.”
Viljasen vakavassa kielipelissä tekijä ei ole poissa. Varjoja, usvaa on kehokokemuksen kielellistämistä, ääntä, jota ilman ei voi olla. Se on selviytymisen ehdoilla aloitettua artikulointia.
*
Varjoja, usvaa on Viljasen ensimmäinen esseeteos, mutta se ei ole kaukana tekijän aiemmasta kirjallisesta tuotannosta. Vyöhyke (2017) on queer-konseptualistinen visuaalinen ja tilallinen romaani. Se on vuodelta, jolloin Viljanen tuli ”ulos kaapista” muunsukupuolisena.
Toisto-romaanin (2010) päähenkilö vaihtaa sukupuoltaan, ja sukupuolen muunneltavuus ja kehosta vieraantuneisuus on yksi romaanin keskeisistä teemoista. Sumuisessa Kaikki tilat ovat täynnä aaveita -romaanissa (2013) nimetön ”minä” on identiteetiltään häilyvä, sukupuolen rajoja ylittävä, teoksen rivien välissä luikkiva hahmo. Lukijan aktiivinen rooli vahvistaa teoksen tila-ulottuvuutta.
Tila on tärkeä teema ja motiivi niin Viljasen monimedia- ja äänitaiteessa kuin teksteissäkin. Myös Varjoja, usvaa avautuu tiloihin: se on rakenteeltaan huoneisto. Lukijaa kuljetetaan ovien läpi ja käytäviä pitkin huoneisiin, ja juuri käytävien välitiloissa näyttää olevan eniten tilaa tekstin lyyriselle avoimuudelle ja monimielisyydelle.
Nimeämättömän pimeästä ei astuta noin vain nimen valoon, vaikka nimeämisen paine onkin pakottava.
”Kukaan ei voi määritellä sinua. Suita ei voi määritellä, silmiä ei voi määritellä, sormenpäiden etäisyyttä toisistaan ei voi määritellä; kukaan ei ole näkyvillä, kukaan ei voi piiloutua. Hitaasti lumihiutaleet peittävät kadulle unohtuneen hansikkaan.”
Viljanen näkee minät ja sukupuolet performatiivisina, mutta ei identiteettiin, nimeen ja näkyvyyteen lukitsevina, vaan epävakaina, suojaavina ja kätkevinä esityksinä. Nimeämättömän pimeästä ei astuta noin vain nimen valoon, vaikka nimeämisen paine onkin pakottava. Binääriset vastaparit ylittyvät valotusten, reittien ja näkökulmien runsaudessa. Lyyrinen liike jättää ovia auki ja lukitsematta paremman, kauniimman ja oikeudenmukaisemman todellisuuden tulla.
Viljanen vie kokemuksensa jälleen yleiselle ja filosofiselle tasolle: kenties kehodysforia on ontologisesti olennainen, aliarvostettu avainkokemus.
”Olen taipuvainen ajattelemaan, että (lähes) minkä tahansa asian artikuloiminen onnistuu tarkimmin, kun sitä lähestytään osittain kiertoteitse, yhtä aikaa useasta näkökulmasta, useilla kielillä.”
Viljasen kirjoituksen rituaalissa sopimuksille pohjaava sukupuoli hakee myös orgaanista muotoa: se on alati kasvava ja muuntuva, välillä maatuva ja uudelleen versova. Myös kaiut ja hiljaisuudet ovat osa tekstin kokonaisääntä ja -näkyä. Samalla Viljanen kirjoittaa hyvin täsmällisesti ja taloudellisesti, ja tärkein välittyy kirkkaasti.
*
Naispuheen ja -kirjoituksen, écriture femininen, käsitteen luojan Hélène Cixous’n mukaan fallogosentrisyyttä kumoava, toisin näkevä naisteksti saa aikaan muutoksia paitsi ajattelussamme myös reaalimaailmassa. Naiskirjoitus tarjoaa tilan uusien maailmojen keksimiselle, etsimiselle, kapinamielelle ja toivolle.
Viljanen myöntää olevansa salaa aivan mielissään, jos hänen kirjansa genreksi määritellään écriture non-binaire, eli ei-binäärinen tai muunsukupuolinen kirjoitus Cixous’n naiskirjoituksen hengessä.
Viljanen käyttää Cixous’n ajatuksia luovuuden lähteenä, ei teoreettisena kehyksenä. Tapa, jolla Cixous ajattelee ääntä, resonoi yhä monissa kehoissa. Kirjoittajan sukupuolesta riippumattoman naiskirjoituksen kontrolloimaton, merkityksiä pakeneva laulu on jotain, mitä kannattaa kuunnella.
Mitä voin väittää teoksesta, joka lähtökohtaisesti kieltäytyy tietämästä?
Ei-binäärinen ajattelu ja kirjoitus hakee uudenlaista kaanonia. Viljanen saa oivalluksia yhtä lailla kirjallisuudesta kuin ääni- ja performanssitaiteesta ja popmusiikista. Musiikissa tärkeällä sijalla ovat Kate Bushin The Dreaming (1982), ensimmäinen Bushin itsensä tuottama albumi, ja Trickyn trip hop -klassikko Maxinquaye (1995). The Dreamingissa Kate Bush luo oman teatraalisen, barokkisen maailmansa. Bushin äänenkäytöstä Viljanen käyttää käsitettä ”self-on-self drag”.
Viljanen arvostaa Maxinquayen luomia moniaineksisia, jännitteisiä äänitiloja, yhtä lailla oudosti häilyviä, tämän- ja tuonpuoleisia kuin erilaisiin perinteisiin kiinnittyviä. Ne artikuloivat kielen ja musiikin, äänen ja kirjallisuuden, ruumiin ja sen kaikujen välisistä suhteista.
*
(Kieli)filosofisen ja lyyrisen tekstin rinnalla Varjoja, usvaa sisältää tiukemmin reaalimaailmaan linkittyviä osuuksia. ”Toinen ovi” vie ruumiillisuuden ja kehodysforian eli kehoristiriidan todellisuuteen sekä Transpolin vallankäyttöön. Näiden tilojen tekstit ovat kivuliasta luettavaa.
Viljanen ajattelee muunsukupuolisuuden transsukupuolisuuden kattokäsitteen alaiseksi ilmiöksi. Kehoristiriita on sukupuoliristiriidan yleisimpiä ilmenemismuotoja, ja yksi yleisimpiä transsukupuolisuuden tunnusmerkkejä. Viljanen ottaa esimerkiksi parranajon, joka tuottaa hänelle ahdistusta.
Viljanen vie kokemuksensa jälleen yleiselle ja filosofiselle tasolle: kenties kehodysforia on ontologisesti olennainen, aliarvostettu avainkokemus. Tältä tuntuu, kun ruumis ja mieli eivät ole erillisiä, mutta eivät myöskään yhtä. Tältä tuntuu, kun kehoon käytetään valtaa.
Olemme oppineet, että sukupuoli on keskeinen maailmaa jäsentävä kategoria, koska se näkyy kaikkialla. Ihmisen sosiaalinen sukupuoli on rakennelma, joka kätkee sisälleen myös ulkoapäin tulevan vallan ulottuvuuden. Sukupuolta ei voi paeta, kuten ei valtaakaan.
Tämän tiedämme, ja vallasta tulenkin tähän: Mitä voin väittää teoksesta, joka lähtökohtaisesti kieltäytyy tietämästä? Mikä oikeus minulla on tulkita, sanoittaa ja arvottaa tätä(kään) teosta ja ääntä? Nämä ovat minun rajallisia ja pakottavia merkityksiäni, joiden ulkopuolelle jää sanomattoman paljon kaikkea mitä en voi käsittää.
Viljasen vakavassa kielipelissä tekijä ei ole poissa.
Vaikka valkoisena cisheteronaisena näkymäni maailmaan on usein tuskaton ja kirkas, luen Viljasen esseetä hädissäni, sillä tunnen hyvin tason, jolla kipu on yhteinen. Siksi tämä lause särki silmäni: ”Kukaan ei ole vapaa ennen kuin kaikki ovat vapaita.”
Haluan jäädä ajattelemaan esseen positiivisia tulevaisuuskuvia, joissa jokaisella on oikeus itsemäärittelyyn ja sukupuolia on potentiaalisesti rajaton määrä. ”Emme tiedä mitä tulee tapahtumaan”, Viljanen toistelee. Emme tiedä, mutta keinoja kohti autonomiaa on mahdollista keksiä.
”Kertooko epänormatiivisen sukupuolikokemuksen hahmottamisen vaikeus pohjimmiltaan siitä, että minkä tahansa ruumiillisen kokemuksen voisi myös jäsentää aivan toisin?”
Kolmannen sukupuolen artikuloiminen on mahdollisuus meille kaikille tässä tuntemassamme patriarkaalisessa ahtaudessa. Varjoihin katsomalla voimme aavistella, mikä kaikki voisi olla perin pohjin toisin.
Taneli Viljanen on Nuoren Voiman Liiton hallituksen jäsen. Kritiikki on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 1/2021 Limbo.
