Ihme
Yrjö Jylhä runoilee siipijalkaisen suomalaisen ja halvaantuneen ihailijapojan ihmeellisestä kohtaamisesta. Runo ilmestyi Nuoressa Voimassa vuonna 1931.
IHME
Kirjoittanut Yrjö Jylhä NVL.
Kuin meri louhikoissa rannikon
niin kohisi ja hyrskyi stadion
maailmankaupungissa, jonka kansa
nyt äärtä myöten täytti katsomon
ja kuohui herkäs innostuksessansa.
Näät tänään nähdä täytyi jokaisen
mies pohjolasta, siipijalkainen,
mies ihmeellinen, jota tiedon mukaan
ei voittaa voinut kuolevainen kukaan.
Kun vaaleana, vaieten hän siis
luo lähtöviivan astui notkein säärin,
hän suosiota niitti ylenmäärin;
kun kärkijoukon vanaveessä kiis
hän tyynnä matkaan, antain toisten johtaa,
niin moni toivoi, että kukaties
nyt ensikerran voittajansa kohtaa
tuo peljätty ja tutkimaton mies:
on juoksijoissa monta kuuluisuutta,
maan ylpeyttä vanhaa sekä uutta,
hän ehkä vanhuutta jo sairastaa
ja heidän tieltään väistyä nyt saa.
Mut yksikään ei istunut kai siellä
niin haltioissaan, palavalla miellä
kuin maalin luona, vieress’ äitinsä
Paul istui poskill’ innostuksen puna.
Vaellus hälle oli työlästä,
näät toinen jalka lepäs halvattuna;
hän raahas sauvain varass’ itseään,
mut korkealla kantoi kauniin pään.
Ei voinut ikäistensä poikain lailla
hän temmeltää ja juosta kisamailla.
Mut itseksensä istuin kirjoistaan
hän seuras pelottomain miesten töitä:
hän heidän kanssaan kulki jäätiköitä,
löi leiripaalut reunaan napamaan,
hän villikansain keskuudessa eli
ja riistaa viidakoitten metsästeli;
hän lentokoneen maasta ohjaten
kiis yli vuorten, taakse pilvien.
Myös kilpakenttäin tähdet, nimet suuret
ja miesten ennätykset, sukujuuret
hän selväks otti, muisti tarkalleen.
Ja joskus sankareitaan nähdäkseen
hän katsomosta seuras otteluita.
Tää päivä onnekkaampi oli muita,
tää suuri hetki nuoren elämän:
näät suomalaisest’ ihmejuoksijasta
niin monet kummat tarut tunsi hän,
mut itse hänet nähdä sai nyt vasta.
Paul luotti häneen niinkuin kallioon
ja vilkui uhmakkaasti katsomoon.
Paul vartos, että kumppaneilleen seljän
hän kohta näyttäis pakoon painaltain,
mut jälkeen kierroksen ja kolmen, neljän
hän muita seurailemaan tyytyi vain.
Kai sentään oli vauhti hidas heillä,
hän kärkeen syöksyi tahdin tihentäin
ja kierros kierrokselta johti näin
vain kolme miestä enää kintereillä.
Nyt vasta tuima kiista syntyikin,
näät taipua sai jälleen suomalainen,
kun keulaan ryntäs hoikka nuorukainen
ja muutkin sivuuttivat mestarin.
Hän kesken väsyy, nähkäät! ulvoi väki
ja poikiansa innostuttain huus;
Paul suosikkinsa ponnistukset näki,
ja mielen valtas alakuloisuus.
Paul seuras tuskallisin silmäyksin
ja uskoi varmaan, niinkuin moni muu,
ett’ ylivoiman eessä lannistuu
mies voimakaskin taistellessaan yksin.
Jo alkoi viime kierros, kello soi,
ja katso, suomalainen virkos heti,
pää pystyyn kohos, silmät kipunoi,
hän muitten ohi jyrkän kierteen veti.
Jäi kintereiltä oitis kaksi pois,
he tielle läkähtyneet muuten ois.
Vain hoikka nuorukainen vauhdin kesti
ja loppusuoran alkuun asti näin
hän seuras, niinkuin näytti, kevyesti
ja silloin viime voimin pinnistäin
pääs rinnalle — kai ohikin — mut ei:
kuin hirvi lensi suomalainen, hei!
Hän voimaa pursui loppumattomasti,
hän toisen jätti niinkuin seisomaan
ja tyynnä, ilmeetönnä loppuun asti
hän maalinauhan leikkas rinnallaan.
Paul hurmioissaan, suunniltansa aivan
myös lähestyä tahtoi voittajaa
nyt ihailevan joukon saartamaa,
ja unhoittaen sauvat sekä vaivan
hän nousi, horjui, otti askeleen,
mut alkoi sitten, juosta, juosta, juosta..
Ja autuaasti hämmästyen tuosta
sai äiti kyynelverhon silmilleen.
[Nuori Voima 5/1931]
Kesäklassikko-sarjassa julkaisemme kerran viikossa arkistojen aarteita Nuoren Voiman historian varrelta.
