Hetkestä ikuisuuteen

Brasilian arvostetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Clarice Lispectorin postuumisti julkaistu Elämän henkäys jäi tekijänsä viimeiseksi työksi. Iätön romaani elämästä ja kuolemasta on täydellinen hyvästijättö elävien maailmalle.

Clarice Lispector:  
Elämän henkäys.  
(Um sopro de Vida, 1978.) 
Suom. Tarja Härkönen.  
180 s. Teos 2022

Modernistikirjailija Clarice Lispectorin tuotanto on alusta asti lähestynyt kysymystä, jonka hän asettelee viimeisen kerran Elämän henkäyksessä: miten tavoittaa ikuisuus nykyhetkessä?  

Elämän henkäys on romaani päättyvästä elämästä. Se kertoo elämän hetkellisyydestä, sen mysteeristä sekä lähestyvästä kuolemasta, joka sekin vie vain hetken.  Vaikka Lispector ei ollut uskonnollinen vaan päinvastoin kavahti kaikenlaista konservatiivista ja konventionaalista, romaanin pohjavire on suorastaan raamatullinen. Mieskirjailija luo omaksi kuvakseen ja elämänsä jatkajaksi henkilöhahmon, Ângelan, jonka hän panee puhumaan vaietakseen itse.  ”KIRJAILIJA: – Tässä hän puhuu ikään kuin olisi kanssani mutta puhuu ilmaan eikä edes itsekseen, ja vain minä voin käyttää hyväkseni sitä mitä hän puhuu, sillä hän on minulta minulle.” 

Ângela osoittautuu niin itsenäiseksi hahmoksi, että puhelee vallan omiaan. Vähitellen kirjailija alkaa suhtautua hahmoonsa ylimielisesti ja jopa vihaten, vaikka kyse on hänen omasta luomuksestaan.  Asetelma kuvastaa Lispectorin ajan maailmaa ja sukupuolten välistä epätasa-arvoa. Kirjailijan romaaneista on totuttu lukemaan kuvauksia naisen sisimmästä, joka pyrkii valoon miehisen varjon alta. Vaikka mies kirjoittaa Ângelan, tämän ääni on kuitenkin naisen.  Ei olekaan ensimmäinen kerta, kun Lispector kirjoittaa suhteesta, jossa mies on rajoittava, nainen taas vapautta hamuava osapuoli. Tässä suhteessa nainen on kuin Eeva. Mies puolestaan leikkii Jumalaa. Mutta Ângela valitsee itse oman uskonsa, luo oman kielensä eikä suostu asettumaan miehen luoman maailman raameihin.  

Teos etenee pitkälti kirjailijan ja Ângelan välisenä dialogina, mutta repliikit eivät suoranaisesti kohtaa. Vasta romaanin edetessä suut alkavat sulautua toisiinsa, äänet yhdentyä.  ”KIRJAILIJA: – Onko tämä loppujen lopuksi dialogi vai kaksoispäiväkirja? Tiedän vain yhden asian: kirjoitan tällä hetkellä: ”tällä hetkellä” on harvinainen asia, sillä astun nykyisyyden maaperälle vain joskus harvoin kahdella jalalla: yleensä toinen jalka liukuu menneisyyteen päin, toinen tulevaisuuteen.” 

Vaikka mies kirjoittaa Ângelan, tämän ääni on kuitenkin naisen.

Kirjailijan puhe on ainakin näennäisesti hallitumpaa ja tiedostetumpaa kuin Ângelan, kerrontaa kehystävää metatekstiä. Sellaisena sekin saa funktionaalisen roolin. Ângelan puhe puolestaan virtaa pidäkkeettömästi ohi ymmärryksen ja on kenties lähempänä sitä, mistä Lispector puhuu, kun puhuu kielestä: kieli alkaa siitä, missä sanat päättyvät. Romaani etenee vastavuoroisena liikkeenä, edestakaisin heijaavana pallotteluna. Kirjan puolivälissä Ângela alkaa kirjoittaa omaa romaaniaan esineistä. Ângela kirjoittaa, mies kommentoi moittien ja väheksyen: ”ÂNGELA: – […] Sitä paitsi esine on suuri hengen osoitus. Sanakin on esine – eteerinen esine jonka minä nappaan ilmasta suullani kun puhun. […] KIRJAILIJA: – Ângela kirjoittaa esineistä ikään kuin kutoisi pitsiä. Pitsiä nypläävä nainen.” 

Ângela luonnehtii esineitä antaen niille ”todellisen olemuksen”. Jumalan tapaan hän puhaltaa esineisiin hengen. Hän alkaa tehdä samaa kuin kirjailija luodessaan Ângelan. Dialogin myötä teos rakentuu fragmentaarisesti. Irrallisina välähdyksinä muotokin tavoittelee nykyhetkeä. Teos asettaa ikuisuuden ja hetkellisyyden ajattomalle aikajanalle elämän lisäksi taiteen. Molempien muodonmuutos on jatkuvaa, mutta sittenkään teos ei kuole niin kuin tekijänsä. Sen ainoa kuolema on unohdetuksi tuleminen. Romaanin asetelmaa voisikin yllättäen verrata nykypäivän tekoälyyn. Mieleen palaa Spike Jonzen elokuva Her (2013), jossa mies ihastuu käyttöjärjestelmään, koska se on luotu palvelemaan hänen tarpeitaan. Ângelakin on miehelle vain väline: hyväksikäytettävä hahmo, joka kuitenkin vähitellen ottaa isännästään vallan muuttuen tätäkin todellisemmaksi. Romaani toistaa ja täydentää aiemmin suomennettujen teosten teemoja, mutta ei sittenkään tyhjene edes useammalla lukukerralla. On ihmeellistä, miten Tarja Härkönen onnistuu joka kerta purkamaan suomeksi Lispectorin portugaliksi punoman solmun. 

Clarice Lispector menehtyi syöpään vuonna 1977. Elämän henkäys julkaistiin postuumisti seuraavana vuonna. Vaikka teos jäi viimeistelemättä, se tuntuu kaikin puolin hiotulta. ”Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi”, kirjailija romaanissa toteaa, ja minusta tässä Lispector on onnistunut – viimeisenä tekonaan.