Marcelista tulee kääntäjä
Tuoreessa käännöksessä Proust muistelee lapsuutensa kirjallisia kokemuksia taidekriitikko John Ruskinin innoittamana. Lukemisen ehdoilla kuluvien päivien nautinto on toisteisuuden taidetta.
Marcel Proust:
Lukija.
(Sur la lecture, 1905.)
Suom. Sampsa Laurinen.
136 s. Basam Books 2023.
Ei kulu kahta päivää, etten ajattelisi jotakin asiaa Gérard Genetten käsittein.
Pienen pieni kertomus, jonka edeltävä virke esittää, on muodoltaan niin kutsuttu iteratiivi. Iteratiivi on proustilainen keino par excellence, ja se esiintyy jo varhaisteoksessa Lukija.
1900-luvun ensivuosina, ennen kuin alkoi suunnitella Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjaa, Proust käänsi kaksi taidekriitikko John Ruskinin (1819–1900) teosta ranskaksi. Lukija (Sur la lecture, 1905) on laadittu esipuhe-esseeksi Sesame and Lilies -teoksen ranskannokseen Sésame et les Lys.
Suomalainen laitos sisältää tuon esseen ja kääntäjä Sampsa Laurisen jälkisanat. Ruskin on jätetty pois, mutta puute ei ole suuren suuri. Sesame koostuu kahdesta luennosta, ja niistä ensimmäinen on suomennettu jo vuonna 1918 nimellä Kuninkaitten aarteet (suom. V. Hämeen-Anttila). Proustin teksti toimii aivan itsenäisesti. Ranskaksikin sitä saa omana kirjasenaan nimellä Journées de lecture.
***
”Lukija” jakautuu käytännössä kahteen osaan. Proust aloittaa muistelemalla lapsuutensa kirjallisia kokemuksia, varsinkin lukutilanteita ja -miljöitä, ja etenee niistä Ruskinin ajatteluun.
Kuninkaitten aarteet oli alkujaan luento, jonka Ruskin piti vuonna 1864 Manchesterissä, kun sinne suunniteltiin uutta kirjastoa. Esitelmöitsijä kosketteli tietenkin lukemisen etuja ihmissuvulle. Simppeli teesi kuuluu, että kirjojen avulla voi ajatella paremmin kuin kukaan osaisi yksin. Suurin osa ihmisistä on oikeastaan hyvin tyhmiä. Siksi heidän kannattaa seurustella viisaampiensa kanssa ja tehdä se kirjojen välityksellä, koska kaikkia ei pääse tapaamaan kasvotusten. Huvittava lähtökohta yleisöluennolle.
Ruskin kritisoi terävästi taiteen, tieteen ja luonnon hyötykäyttöä eikä todellakaan liehakoi kuulijoitaan. Sääli vain, että todistelu johtaa sittenkin kumartamaan auktoriteetteja, kun kirjat vertautuvat ylhäisöön: ”Tahdotteko mennä jutustamaan sisäkkönne tai tallirenkinne kanssa, kun saisitte puheillepääsyn kuningatarten ja kuninkaitten luona”, Ruskin tiedustelee. Hänelle kysymys on pelkästään retorinen.
***
Proust poimii luennosta vain alkuidun ja pohtii lukemista hienovaraisemmin. Hän painottaa mahdollisuutta ymmärtää vieraita mieliä ja ennakoi näin jopa kognitiivista kirjallisuudentutkimusta: ”Pystymme kehittämään älyämme ja tunnetaitojamme vain itse itsessämme, syvällä mielessämme, mutta lukija saa luvan ammentaa toisten ihmisten mielistä”.
Pyrintö jää kuitenkin vaille mieltä, jos lukija ykskantaan ottaa kirjan ajatukset omiensa tilalle. Aivan yhtä umpimielistä on palauttaa teos siihen, minkä tietää ja tuntee ennestään. Viisas lukija luovii näiden vaihtoehtojen välistä, ja tällä tavoin Proust itsekin lukee Ruskinia. Esseetyyli ei karta väitteitä, mutta siitä puuttuu kaikki ilmeinen provosointi ja positioilla temppuilu.
Proust astuu hetkeksi designin puolelle, mutta päätyy siinäkin puolustamaan vieraan kohtaamista: ”Itse koen eläväni ja ajattelevani vain sellaisessa huoneessa, jossa kaikki luo ja puhuu aivan erilaisesta elämästä kuin omani, ammentaa omalleni vastakkaisesta mausta, enkä tunnista siellä omia tietoisia ajatuksiani, vaan mielikuvitukseni haltioituu kokiessaan sukeltavansa muun kuin minäni ytimeen”. Huone käy myös kirjallisuuden vertauskuvaksi.
Esseetyyli ei karta väitteitä, mutta siitä puuttuu kaikki ilmeinen provosointi ja positioilla temppuilu.
”Lukeminen vie mielekkään elämän kynnykselle, se voi johdattaa meidät sinne mutta ei pitää sitä sisällään.” Kirjallisuus tarjoaa ulkopuolisen sysäyksen, mutta siitä työ vasta alkaa. Kukin vieras teos kysyy omintakeista lukutapaa ja, kääntäen, aito samastuminen johtaa tarkimpaan itse-erittelyyn. Jotain uutta löytyy vain sillä ehdolla, että lukija panee itsensä peliin.
Jos ottaa todesta Proustin hahmottelun kaikkine seurauksineen, se tarkoittaa, että lukijan on joka hetki keksittävä itsensä uudestaan.
***
Kertova alkupuolisko ei tyydy kuvittamaan noita ajatuskulkuja lukemisen kognitiivisesta voimasta. Siinä ei ole kyse kirjojen sisällöistä vaan itse lukutilanteen nautinnosta ja sen ympäristöistä: ”meihin iskostuvat ennen muuta mielikuvat paikoista ja päivistä, jolloin omistauduimme lukemiselle”. Tällöin lähestytään tilaa, jossa lukeminen ei tarjoa mitään oppia, ei puheenaiheita, ei kritiikin kohteita. Jotta voi myöhemmin etsiä kadonnutta aikaa, sitä täytyy ensin hukata.
Proust ei juuri mainitse tekijöitä nimeltä, mutta formatiivisina vuosinaan hän ahmi muun muassa Balzacia, Dickensiä, Eliotia ja Sandia.
Ei ole väärin, jos lukee muistelmajaksoa löytääkseen enteitä Kadonneesta ajasta tai viipyäkseen sen maailmassa hieman pidempään. Siinä on jo idullaan miljöö, josta aikanaan kasvaa romaanien Combray. Ohimennen pilkahtaa isoäidin hellä luonnekuva, mukaan lukien kolme erikoisaluetta, joilla hänen arvostelukykynsä ei petä koskaan: ruuanlaitto, Beethovenin sonaatit ja vieraiden emännöinti. Samankaltainen luettelo kohdataan myöhemmin Paikannimissä.
Esseestä löytyy myös Proustin tärkein muodollinen keksintö, nimittäin iteratiivi. Se on yksi Genetten uudistermejä, joiden avulla hän systematisoi tarinan ja kerronnan suhteet ja erilaiset toiston lajit tutkimuksessaan Discours du récit (teoksessa Figures III, 1972).
Jotta voi myöhemmin etsiä kadonnutta aikaa, sitä täytyy ensin hukata.
Perustapaus singulatiivi tarkoittaa, että kerrotaan yhden kerran, mitä tapahtui yhden kerran. Iteratiivi tarkoittaa, että kerrotaan yhden kerran, mitä tapahtui monta kertaa. Sitä demonstroi jo Kadonneen ajan aloituslause: ”Pitkät ajat menin varhain nukkumaan” (suom. Pirkko Peltonen & Helvi Nurminen).
Genette tunnistaa keinon Proustilta, antaa sille nimen ja näyttää, miten tärkeä osa se on romaanisarjan muotoa ja aikakäsitystä. Iteratiivin voi löytää sieltä täältä varhemmasta kirjallisuudesta, mutta Ajassa paljastuu, mihin se todella pystyy.
Juuri iteratiivin keinoin esseessä kuvataan lukutapahtumia. Seurataan tyypillistä päiväjärjestystä: aina ennen lounasta kertoja lukee tyhjässä ruokasalissa, iltapäivisin taas ulkosalla syrjäisessä valkopyökkimetsikössä. Kun kirja lähestyy loppuaan, hän jatkaa vielä illalla vuoteessa. Tässä viimeisessä kohdassa kerronnasta haarautuu siis toinen, hieman harvempi iteratiivi.
Toisin kuin pelkkä tiivistys, iteratiivi syntetisoi sen, mikä toistuu kaltaisena, ja tällä tavoin luo siitä jatkumon. Se liittää erilliset tapahtumat sarjaksi ja saa ne resonoimaan keskenään. Näin syntyy Proustin erityislaatuinen aikakokemus, tavan ja muunnelman, rituaalin ja poikkeuksen vaihtelu.
Iteratiivi tuottaa kaikkea muuta kuin yksitoikkoista kerrontaa. Arkisiin toimiin latautuu uutta mielenkiintoa, kun ne liittyvät osaksi laajempaa ketjua. Keino saa aikaan tunteen, että tavanmukainen tapahtuma syvenee ja avartuu ja siihen mahtuu enemmän merkitystä kuin pinnalta arvaisi.
Ajasta muodostuu huikea rakennelma, kun tapahtumien sarjat, joista kullakin on oma rytminsä ja kantamansa, kulkevat pitkin elämää ja puikkelehtivat toinen toisensa lomassa. Mutta jo Lukijassa tuntuu vissi toiston nautinto, vallankin kun on kyse siitä, miten järjestää elämä lukemisen ehdoilla.
***
Lupaa pelkkää hyvää, jos jälkisana on pidempi kuin ”varsinainen” teksti. Laurinen taustoittaa antoisasti Ruskinin aikalaismainetta sekä Proustin vaiheita kääntäjänä. Hän muistuttaa, että tämän äiti Jeanne Weil Proust osallistui työhön tekemällä raakakäännöksiä, ja erittelee tarkasti lähtötekstien vaikutusta Proustin oman tyylin muodostumiseen.
Toisin kuin pelkkä tiivistys, iteratiivi syntetisoi sen, mikä toistuu kaltaisena, ja tällä tavoin luo siitä jatkumon.
Sama ote näkyy siinä, kuinka taitavasti monimutkaiset lauserakenteet on jäsennetty suomennokseen. Vaikka sekaan on sattunut muutama lyönti- ja oikeinkirjoitusvirhe (Descartes’in po. Descartesin, Flaubert’in po. Flaubertin), kokonaisuus kantaa niistä huolimatta.
Pieni teos luo uskoa suomalaiseen Proust-reseptioon. Miten hienosti ajatus ja sanonta käyvät yksiin Laurisen päätöskappaleessa, saa kukin tarkastaa itse.
***
Ei pelkkä Ruskin vaan käännöstyö ylipäätään jätti jälkensä Proustiin. Kääntämisen pohdinta ulottuu romaanisarjaan saakka ja vaikuttaa sen uumenissa. Tässäkin tapauksessa pätee Leevi Lehdon ajatus, että ”alussa oli kääntäminen”.
Magnum opuksen ytimessä ei ole aika eikä muisti, eivät edes merkit. Perimmäinen impulssi on kääntäminen. Juuri se tarjoaa olennaisen analogian koko romaanihankkeelle.
Yhteys siihen häivähtää heti alussa, kun kertoja pyrkii tavoittamaan madeleinen synnyttämää mielijohdetta ja ajattelee, että tuo aistimus, ”ainut mahdollinen tulkki”, voisi kääntää menneisyyden esiin, ja se palaa viimeisessä osassa kokonaisen kutsumuksen ja poetiikan ilmauksena.
Ei riitä, että löytää kadonneen ajan. Se on vielä käännettävä.
Julkaistu alun perin Nuoren Voiman Käännös-numerossa (3-4/23).
