Akropolis-kukkulalla

Nuori Voima julkaisee maistiaisen työn alla olevasta László Krasznahorkai -suomennoksesta. Kääntäjä Minnamari Sinisalo esittelee katkelman.

Modernin apokalypsin mestariksikin tituleerattu László Krasznahorkai (s. 1954) nousi maailmankirjallisuudessa toden teolla esiin vasta vuosituhannen alun jälkeen, kun ensimmäiset englanninkieliset käännökset ilmestyivät kirjakauppoihin. Osa lukijakunnasta oli ehkä ehtinyt tutustua tarinoihin jo Béla Tarrin arvostusta herättäneiden elokuvasovitusten myötä, ja pian unkarilaisen kimurantti nimi pyöri koko kulttuuriväen huulilla. Saksankielisiä käännöksiä oli Krasznahorkain teoksista toki tehty jo 80-luvulta lähtien, mutta suuren huomion kohteeksi kirjailija päätyi vasta angloamerikkalaiseen kulttuuripiiriin astuttuaan.

Nyt Nuoressa Voimassa julkaistava käännös on peräisin teoksesta Seiobo járt odalent (engl. Seiobo There Below), joka ilmestyi vuonna 2008, pari vuosikymmentä 1985 ilmestyneen esikoisromaani Sátántangón jälkeen. Se ajoittuu Krasznahorkain kansainvälisen nousun huippuvuosiin, jotka kulminoituivat lopulta 2015 myönnettyyn Man Booker -palkintoon. Ei Krasznahorkain maailmanvalloitus kuitenkaan tähän päättynyt. Sekä uusia teoksia että käännöksiä syntyy jatkuvasti lisää ja Krasznahorkai on noussut toistuvasti esiin myös kirjallisuuden Nobelia koskevissa veikkauksissa.

Romaani tarkastelee inhimillisen suhdetta korkeuteen, ylimaallisen olemassaoloa maallisen piirissä.

Seiobo járt odalent on meditatiivinen episodiromaani kauneudesta ja pyhän kokemuksesta. Se koostuu 17 Fibonaccin lukujonon mukaan järjestetystä luvusta, joissa vaelletaan aikakausien ja kulttuurien välisiä sielunsiltoja pitkin ja viivähdetään välillä myös nykyhetkessä. Romaani tarkastelee inhimillisen suhdetta korkeuteen, ylimaallisen olemassaoloa maallisen piirissä. Pyhä ottaa tarinoissa esteettisiä muotoja, jotka näyttäytyvät milloin linnun, milloin taideteoksen tai patsaan muodossa. Teoksen nimi voisi kääntyä suoraan muotoon Seiobo kävi tuolla alhaalla. Tavalla tai toisella tarinoita sitookin yhteen kuolevaisten maailmaan laskeutuva jumalatar Seiobo, jonka puutarhan hedelmiä maistanut saa tarun mukaan nauttia ikuisesta elämästä. Seiobossa kuuluu Krasznahorkain Mongoliaan, Kiinaan ja Japaniin suuntautuneiden matkojen vaikutus mutta myös laaja eurooppalaisen kulttuurin tuntemus. Kieli on Krasznahorkaille tyypillistä: kappaleet jatkuvat pitkinä romaanin 987. luvun levittäytyessä yhtenä, yli neljänkymmenen sivun mittaisena virkkeenä.

Oheinen käännös on katkelma Seiobon 8. luvusta nimeltään ”Akropolis-kukkulalla” (unk. ”Fenn az Akropoliszon”). Katkelmaa kehystää tarina, jossa päähenkilö saapuu Ateenaan, hikoilee, tulee taksikuskin huijaamaksi, eksyy ja tapaa joukon paikallisia nuoria. Hän jättää matkatavaransa Maniopulos-nimisen nuorukaisen huomaan erääseen kaupungilla sijaitsevaan ravintolaan ja päättää lähteä tutustumaan haaveissaan siintäneeseen Akropolis-kukkulaan.

Novelli ei pääty siihen, mihin tämä suomennettu katkelma päättyy. Retken päätteeksi päähenkilö on aikeissa palata nuorten luo vilvoitellakseen jääkylmällä ellinikos kafesilla, mutta lopullinen kohtalo puuttuu peliin.

Akropolis-kukkulalla (ote)

Hän eteni Voulisia kohti Plakan kaupunginosaa, ja tiellä häntä vastaan, hänen vierellään ja ohitseen kuljeskeli tosiaan vasta joitain satoja turisteja, niin että hänellä kävi oikeastaan tuuri, kunnes hän sitten jatkoi jonkin matkaa pitkin Flessaa, eksyi ja kadotti suunnan, niin ettei hänellä ollut enää aavistustakaan, kannattiko Odos Erechtheosia jatkaa eteenpäin, mutta jatkoi siitä huolimatta, päätyi Stratonos- ja Thrasyllou-kujien jälkeen odottamatta leveälle, vilkasliikenteiselle tielle, jonka nimi oli Dionysiou Areopagitou, ja näkikin jo temenoksen korkeuksissa, vaikka olihan se toki pilkistellyt esiin aiemminkin, aina kun kapeilta kaduilta vain avautui hetkeksi jokin rakonen, silti nyt tässä Dionysiou Areopagitoulla hän näki sen ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan, mikä tarkoitti samalla, että hän näki sen: ensimmäistä kertaa elämässään – eikä millään muulla ollut sen jälkeen hetkeen merkitystä; hän arveli, että määränpää oli lähellä, olihan hän aivan Akropoliin juurella, pelkkä ajatuskin oli kaunis, aurinko paahtoi kammottavasti, ruuhka oli hirvittävä, kello oli ehkä kymmenen tai yhdentoista paikkeilla, hän ei tiennyt tarkalleen, rannekello oli pysähtynyt jo lentokoneessa matkalla tänne, koska hän oli unohtanut vaihtaa siihen paristot, ja nyt… minkä tähden, riittää kai, että olen täällä?! hän ajatteli – ja tarpoi eteenpäin kuumuudessa, vaikka vastaan tuli enää epäilyttävän vähän turisteja, tosiaankin koko ajan vähemmän, mutta väliäkö tuolla, hän ei epäröinyt, olihan Akropolis aivan vierellä, kyllä sisääntuloväyläkin vielä jostain löytyisi, jos sen takia pitäisi kiertää koko kukkula, niin olkoon sitten niin, haitanneeko tuo, hän kannusti itseään tyytyväisenä, mutta joutui jatkamaan samalla tiellä vielä pitkään, ilma, jota hän joutui hengittämään, löyhkäsi kammottavasti, ja liikenteen meteli oli lähes sietämätön, ja hän olikin jo päättänyt kysyä neuvoa seuraavalta vastaantulijalta, kun saapui yllättäen kalkkikivillä päällystetyn, siksakkia ylöspäin viettävän serpentiinitien juureen, näki sen huipulla, pitkän sisääntuloväylän päässä jonkinlaisen kojun ja kiipesi vaivalloisesti ylös; koju osoittautui lippukassaksi, vaikka siinä ei lukenutkaan tameio vaan ACROPOLIS, mikä oli naurettavaa, olihan se sama kuin jos tienviittaan olisi kirjoitettu dromos, sillä kaikkihan tietävät, että se siellä on tie, ja tämä täällä ylhäällä on Akropolis, miksi ihmeessä siis, sisäänpääsymaksun vuoksi kai, hän ajatteli, ja niinhän se ilmeisesti olikin, koska hinta, melko suolainen sellainen, kojulla tosiaan veloitettiin, ensin pyydettiin kahtatoista euroa, sitten, kun hän ryhtyi tätä suurieleisesti vastustamaan, kuutta, minkä jälkeen hänellä viimein oli lippu, hän sai mennä, hän lähti ja olisi katsonutkin ylös, että siinä se Akropolis nyt on, mutta hänen silmänsä eivät kestäneet kirkkautta, ja hän joutui välittömästi laskemaan katseensa, mikä ei ollutkaan aivan yksinkertaista, koska kun hän laski katseensa lepuuttaakseen silmiään jossain tien varjoisamman kohdan katveessa, se ei onnistunut, koska tiessä ei ollut varjoisampia kohtia, kivetys jalkojen alla sokaisi aivan yhtä paljon kuin se, mistä hän oli katseensa kääntänyt, portaiden kivetys oli nimittäin valkoista marmoria, eikä sen lomasta kasvanut heinää tai rikkaruohoa, ja niin hän jatkoi ylöspäin ja ainoastaan tiedosti olevansa Mnesiklesin suunnitteleman Propylaian, Akropoliin sisäänkäynnin kohdalla, hän hapuili tietään ylös ja tiedosti, että vasemmalla puolella kohosi Propylaian niin kutsuttu pinakoteekki, oikealla vartiorakennus ja sen yläpuolella, korkeuksissa Athene Niken temppeli neljine ihastuttavine pylväineen, tiedosti kyllä, muttei ei nähnyt mitään, jatkoi vain silmiään siristellen ylöspäin, koska ajatteli, että hyvä on, nyt häikäisee, portaiden jälkeen etsin paikan puun alta tai vetäydyn jonkun rakennuksen suojiin, lepään ja tulen sitten takaisin tutkimaan Propylaiaa tarkemmin, ja niin hän siis kompuroi eteenpäin, vaikka ei matkanteko Propylaian jälkeen mitenkään helpottunut, pikemminkin vaikeutui, maaperä oli kaikkialla kalkkikiven peitossa, koko temenos lepäsi valtavan, vitivalkoisen kalkkikivikallion päällä, ja niin sen sisäosiin vievä tiekin kulki pitkin katalien pienten kalkkikivien reunustamaa sokaisevaa kalkkikivipintaa, Akropolis, hän totesi häikäistyneenä, koostuu siis tyystin tällä paljaalla kukkulalla lepäävästä kalkkikivimassasta, tämä tässä on Akropolis, hän ajatteli tyrmistyneenä, vaikkei uskaltanutkaan ajatella sen tarkemmin, mitä tarkoittaa tyystin paljas, se, ettei sen päällä ole mitään, ei yhtikäs mitään kalkkikivikallion ja kalkkikivikallion päälle asetettujen, eri materiaaleista, mutta ainakin osittain Pentelikonin valkoisesta marmorista rakennettujen kuuluisien temppelien lisäksi, hän ei uskaltanut ajatella sitä, koska ei oikeastaan uskonut, jatkoi vain matkaansa yrittäen pitää silmiään sen verran auki, että pysyisi pystyssä, ilman että auringon hirvittävä paahde kuitenkaan osuisi niihin, sillä auringonvalo osoittautui täällä kerta kaikkiaan julmaksi, vaikkei häntä haitannut, että päälakea, selkää, käsivarsia, jalkoja ja kaikkea muutakin poltti, sen hän pystyi vielä jotakuinkin kestämään, se mikä hänet yllätti täysin, ja minkä valtavaa merkitystä hän ei ollut vielä valmis myöntämään, oli auringonvalon ja kalkkikiven yhteisvaikutus, hän ei ollut osannut odottaa näin hirvittävää kirkkautta, ja miten olisikaan, ja miksi, mikä matkaopas tai taidehistoriallinen teos olisi kertonut, että varokaa, auringonvalo on Akropolis-kukkulalla niin voimakas, että erityisesti herkkäsilmäisten kannattaa siihen ehdottomasti varautua, ja näin ollen hän, joka ilmeisesti lukeutui herkkäsilmäisten joukkoon, ei ollut varautunut tilanteeseen millään tavalla, minkä seurauksena hän ei voinut ryhtyä myöskään minkäänlaisiin vastatoimiin, kuinka se nyt olisi onnistunut, eihän hänellä ollut mitään mukanaan, pelkkä matkalaukku, aivan, sepä se, hänellä välähti, ja Artemis Brauronian pyhäkön eteen saapuessaan hän päätti, että kädessä oleva matkalaukku saisi luvan pelastaa hänet, onneksi se oli sentään mukana, mikä jo kertoi, ettei hän ollut väsymyksen, kuumuuden ja sokaistumisen vuoksi täysin voimissaan, tajusihan hän, että matkalaukku ei todellakaan ollut hänen kädessään vaan sen Maniopoulos-nimisen pojan hoivissa alempana kaupungilla, vasta kun oli jo vetäytynyt pyhäkön seinustan viereen avatakseen laukun ja kaivaakseen sieltä jonkin vaatekappaleen; sillä samalla hetkellä aurinko siirtyi suoraan hänen päänsä päälle, missään ei näkynyt minkäänlaista helpottavaa kulmausta, syvennystä, katosta tai koloa, ei lähellä, eikä kauempana, valo lankesi pystysuoraan, esteettä alaspäin, eikä koko Akropoliilla ollut siis varjon paikkaa, vaikka hän ei sitä vielä tiennytkään, hän kaivoi farkkujen taskusta käytetyn paperinenäliinan, koska muutakaan ei ollut, levitti sen ja asetteli silmiensä suojaksi, kunnes huomasi, että kaikeksi harmiksi myös nenäliinan valkoinen väri ärsytti, joten hän painoi kämmenet silmiensä suojaksi ja jatkoi näin eteenpäin uskoen löytävänsä ennen pitkää jotain, jonkin levähdyspaikan tai ihan mitä tahansa, minkä suojiin voisi vetäytyä ja lepuuttaa silmiään, ja hän lähti, hän jatkoi matkaansa Akropolis-kukkulalla, jonne oli lapsuudestaan asti kaikkein kiivaimmin toivonut pääsevänsä, ja jossa ei ollut, niin kuin pian kävi ilmi, hänen lisäkseen muita kuin etäämpänä Parthenonin luona seisoskeleva saksalaispariskunta, nämä ne ovat, hän ajatteli, toden totta varautuneet; molemmilla oli hellekypärää muistuttavat lipalliset hatut päässään ja leveät tummat aurinkolasit silmillään, selässä reput, joista he hänen katsellessaan kaivoivat esiin litran kivennäisvesipulloa, minkä seurauksena hänelle tuli välittömästi aivan sietämätön jano, mille ei voinut yhtikäs mitään, koska missään ei näkynyt – turhista toiveista huolimatta – minkäänlaista, turistipaikoista tuttua kioskia tai virvoitusjuomakojua, Akropolis-kukkulalla ei ollut mitään, ainoastaan Akropolis, ja nyt hän kärsi jo toden teolla; hän saapui muinaisen Athene-veistoksen paikalle, mistä suunta jatkui kohti Erekhtheionia, mutta hän tunnusteli tietä ainoastaan jaloillaan, kuin sokea, koska ei voinut nostaa katsettaan tai edes vilkaista ylös, se ei nyt ollut enää ollenkaan mahdollista, vesi valui molemmista silmistä, niitä ei vielä särkenyt, särky alkoi oikeastaan vasta, kun kyyneleet olivat ehtyneet, kun hän oli niin sanotusti itkenyt silmät päästään siihen vaiheessa, kun  saapui Erekhtheionin karyatidien luokse, minne ei luonnollisestikaan päässyt sisään – ei varsinkaan eteläsiivestä käsin – ja missä Karyian naisia ei päässyt koskettamaan edes katseellaan, koska kaide oli liian korkea ja karyatidit näin ollen katseen ulottumattomissa; hän vilkuili epätoivoisena ympärilleen, kipu kirvelsi silmiä, kallion pinnalla lojui siellä täällä valtavia kivenmurikoita, luultavasti Dörpfeldin temppelin tai Athenen alttarin jäämistöä, kuka tietää, kaiken kaikkiaan tämän verran hän ehti siinä hetkessä käsittää kun uskalsi jälleen avata silmänsä, kunnes hän sitten ikään kuin jonkin jumalan hetkeksi armahtamana ajautui karyatidien taakse, Erekhtheionin lounaiskulmaan, ja näki siellä puun, puu, hyvä jumala, sokea Akropoliin palvoja säntäsi välittömästi sitä kohti, mutta kun hän perillä painoi selkänsä vasten runkoa ja yritti avata silmänsä, mikään ei muuttunut, silmiä ei saanut edelleenkään auki, olihan puu pelkkä viikunanranka, pikkuruinen, kitukasvuinen, miltei tyystin kuihtunut puunkäppyrä, ohut runko, lehvät sen ohuissa oksissa ilmavat ja ohuet kuin perhosen siivet, niin että valo pääsi niistä esteettä läpi, ja kun hän vilkaisi epäuskoisena jalkoihinsa eikä erottanut maassa edes oksien ohutta varjoa, hän ymmärsi, että se, mitä hän oli tullut tänne katsomaan, pysyisi loppuun asti näkymättömissä, hän ei tulisi, hän ajatteli katkerana, koskaan tuntemaan Akropoliin mittasuhteita, koska hän ei tulisi koskaan näkemään Akropolista, vaikka oli paraikaa Akropoliilla – jumalat eivät olleet kuitenkaan osoittaneet hänen lohdutuksekseen viikunapuuta vaan Erekhtheionin pohjoissivun, samalla hetkellä aurinko nimittäin kiersi taivaalla niin, että rakennuksen edusta jäi varjoon; hän ryntäsi siis päätä pahkaa sinne ja törmäsi siellä myös saksalaisiin, parinkunta oli hyvällä tuulella, mies vaihtoi juuri filmiä kameraansa, ja rouva söi valtavaa gyrosia, he olivat lihavia, heidän kasvojensa iho uhkui elinvoimaa, nämä ne ovat, toden totta, jumalten suosiossa, hän pani murheellisena merkille – murheellisena ja kiittämättömänä, olihan hän viimein päätynyt paikkaan, jossa saattoi lepuuttaa kivun pakottamia silmiään, tai ylipäätään avata silmänsä, vaikka niin kutsutusta Akropoliista, jonne hän oli koko ikänsä haikaillut, ei täältä käsin näkynyt juuri muuta kuin vanhan Parthenonin pylväänjalustat, olihan hän kaikkeen selin, on tämäkin, hän ajatteli hieman toivuttuaan, eikä suostunut antamaan periksi, kun saksalaiset lähtivät valokuvaamaan Parthenonin suuntaan, hän pysyi paikoillaan, koska tiesi, mitä tapahtuisi, jos hän astuisi ulos Erekhtheionin lievitystä suovan prostyylin varjosta; ehkä pitäisi yrittää torkahtaa, hän ajatteli, odottaa, että aurinko taittaa riittävän pitkän matkan taivaalla, ja valon ja varjojen suhde täällä alhaalla muuttuu, vaikka tiesi jo, että ajatus oli huono, hän ei nimittäin selviäisi enää kauaakaan ilman vettä, hän ei ollut varautunut siihen, tai tarkemmin ottaen siihenkään, että tänne olisi pitänyt ottaa vielä vettäkin mukaan; hän nojasi seinään ja ajatteli Kallikratesta ja Iktinosta, jotka Parthenonin rakensivat, sitten Feidiasta, joka antoi sille valtavalla, kullatusta norsunluusta valmistetulla Athene-patsaallaan merkityksen, ja siinä seinään nojatessaan hän kuvitteli astelevansa lähemmäs Parthenonia, aivan Parthenonin ihmeellisten pylväiden, täydellisen doorialais-joonialaisen pylväsjärjestelmän eteen, ja hän ajatteli pronaos-, naos- ja opisthodomos-saleja, ja hän ajatteli, että kun tämä kaikki rakennettiin, temppeli oli vielä uskon sija, Panathenaian kulissi ja päämäärä, ja hän pinnisteli sykkiviä aivonystyröitään, jotta sai sisäistettyä, koottua yhteen ja säilytettyä tämän läntisen maailman kauneimman rakennuksen itsellään, jättääkseen sille hyvästit – ja hän ajatteli vielä, että hänen pitäisi oikeastaan itkeä, koska oli täällä, eikä kuitenkaan ollut, itkeä, koska saavutti sen mistä oli aina unelmoinut, eikä kuitenkaan saavuttanut.