Itämerensuomalainen löylylaulu
Ravitseva jälkifossiilisen ajattelun trilogia päättyy repulliseen hittejä.
Antti Salminen ja Tere Vadén:
Merkitys ja ala-aine.
221 s. Niin & näin 2024.
Kapitalismia ajaa perkeleen lailla energiapanos, jonka nopea polttouhraaminen on kuumentanut, tukehduttanut ja tappanut elonkehää. Elämällä on ehkä vielä merkitystä, mutta sillä ei tunnu olevan väliä. Elämme nihilististä siirtymää tuntemattomaan.
Antti Salminen ja Tere Vadén ovat käsitelleet tätä geotraumaattista tilannetta kolmen kirjan verran. Suomen niemellä ja suomen kielellä saavutus on kirjallisesti ja filosofisesti sellainen, että nostan sille saunahattuani. Trilogia on parantanut kielialueen henkistä omavaraisuutta.
Energia ja kokemus (2013) luotasi länsimaisen ajattelun sokeaa pistettä, kykenemättömyyttä huomioida fossiilista energiaa kokemuksen ehtona. Salminen ja Vadén löysivät filosofian klassikoilta herkullisia sitaatteja ja esittivät klassisen transsendentaalifilosofisen ongelman: mikä on nykyaikaisen yksilön välttämätön edellytys?
Vastaus on öljy. Sen tuotannosta ja seurauksista näemme vain mitättömän osan, aivan kuten sieni on vain sienirihmaston maanpäällinen ilmentymä. Subjekti osoittautuu fossiilisubjektiksi, joka käyttäytyy käsittämättömän suuren mutta ohimenevän energiavirran mahdollistaman kieliopin, fossiilisyntaksin, mukaisesti.
Fossiilisubjektin peruskokemus – kaiken kiihtyminen, materiaalinkulutuksen jatkuva kasvu, luulo siitä, että energian voimat ovat omia voimia – ei kuitenkaan vastaa aineellista todellisuutta, joka koostuu monentasoisista rajoista, katkoksista ja yllätyksistä. Tätä harhaisuutta Salminen ja Vadén nimittävät ”naftismiksi”.
Osin Energia ja kokemus tuntui marxismilta, jossa työvoiman ja pääoman kamppailu korvattiin ”demonisen” öljyn surmansyöksyisellä koskella. Öljy edustaa kirjassa sekä marxilaista käsitystä työvoimasta (järjestelmän tulipesä ja liikuttaja) että pääomasta (varanto, jonka piti olla vain väline mutta joka kääntyi itsetarkoitukseksi, yhteiskunnallisen muutoksen hirviömäiseksi käskijäksi).
Kirjassa näytettiin tarkkanäköisesti öljyn valtava merkitys kapitalismille ja Euroopan riippuvuus venäläisestä fossiilienergiasta. Kirjoittajat, kuten minäkin tuohon aikaan, menivät kuitenkin mukaan spekulaatioon öljyhuipusta. Sen mukaan ongelmaksi muodostuisi halvan öljyn absoluuttinen loppuminen maailmasta ja energiatuotannon tehosuhteen romahdus. Näin ei ole käynyt. Sen sijaan kansainvälinen energiajärjestö IEA on arvioinut, että öljyn kysyntähuippu saavutetaan ennen varsinaista öljyhuippua, vuosikymmenen sisällä.
Energia ja kokemus muotoili hienosti monta fossiilikapitalismin perusongelmaa mutta pelkisti kapitalismin liikaa öljyyn. Analyysi meni välillä lähes monokulttuuriseksi, kun monimutkaiset historialliset tapahtumaketjut, kuten autoyhtiöiden vallan kasvu ja länsimaisen kaupunkisuunnittelun kehitys, korvattiin yhden selittävän tekijän metafysiikalla.
Esimerkiksi Marxin kuvaama 1800-luvun kapitalismi oli lähinnä hiili- eikä öljyvetoista. Andreas Malm on puolestaan tutkinut varhaista vesi- ja puuvoimalla toimivaa kapitalismia. Kapitalismia voi näin pitää joukkona yhteiskunnallisia kaavioita ja valtasuhteita, eikä se ole väistämättä sidottu tiettyyn energianlähteeseen.
Itselleni öljyennustuksia kiinnostavampaa trilogian avausosassa on tapa, jolla Salminen ja Vadén arvostelevat ”pyhyyden ja olemisen ykseyden katoamista” ja ottavat tavoitteeksi uuden, kestävämmän pyhyyden kokemuksen. Siihen he pyrkivät Ernst Jüngerin, Georges Bataillen, Martin Heideggerin ja Simone Weilin kirjoitusten avulla. Omintakeiseksi esimerkiksi he keksivät suomalaisen saunakulttuurin uhrilahjamaisen luonteen. Saunoessa tuhlataan, nautitaan ja ylläpidetään ritualistisia, yliyksilöllisiä merkityksiä.
* * *
Salmisen ja Vadénin seuraava teos Elo ja anergia (2018) on kielellisesti viriili, käsitteellisesti villi ja ajatusreiteissään loistava tutkielma elämän ja energian käsitteistä biologiassa, fysiikassa, eläinten käyttäytymisessä ja ihmisten kokemuksessa.
Elämä on ensijaisesti elettyä ja koettua eloa. Energia taas jakautuu ”hyödyllistä” työtä tekevään eksergiaan ja ”hyödyttömästi” tuhlautuvaan ja tuhoisaan anergiaan, jota voi pitää Salmisen ja Vadénin kehittelynä Freudin kuolemanvietin käsitteestä. Kirja myös tarkentaa analyysin historiallisuutta. Se esittää ilmastonmuutoksen fossiiliporvarin hybriksessään tekemänä epäonnistuneena uhrilahjana, joka tuotti mielekkyyden sijaan katastrofin.
Kun Elokapinan kaltaiset liikkeet ovat vaatineet poliittista taistelua ja laajoja rakenteellisia muutoksia, Salmisen ja Vadénin teksti vihjaa luovuttamisen suuntaan. ”Omavaraisessa asubjektivaatiossa” sitoudutaan tiettyihin yhteisöihin ja ympäristöihin. Tällainen uusalkuperäiskansaistuminen ei välttämättä vaadi ihmiseltä mitään aktiivista. Riittää, että jättää, luovuttaa ja antaa, oleskelee, kuuntelee, avautuu, tulee jälleen lapseksi. Ennen kaikkea tulisi hyväksyä, että kyseessä on ainakin toistaiseksi ”ratkaisevasti köyhdyttävä” ja ”väliaikaisesti kurjistava” hyppy.
Myös kielellisesti teos on edeltäjiänsä laimeampi, joskin ajatus ihmisyksilön korvaamisesta ”hökäleellä” hersyttää.
Kaikesta Heideggerin kritiikistä huolimatta Salmisen ja Vadénin visio tulevasta ihmiselosta on melko ”juureva”. Liikkuvaisempia malleja tavoista järjestää yhteiskunta kestävällä tavalla ehdottaa esimerkiksi David Graeberin ja David Weingrow’n kiistelty historiamonumentti Alussa oli… (2021, suom. 2022). Arkeologisen ja antropologisen aineiston pohjalta Davidit kuuluttavat kokemuksellista luksusta. Lukuisat esihistorialliset ihmisyhteisöt ovat eläneet perustason kommunismissa, johon on kuulunut vieraiden kestitsemistä ja mantereenlaajuista matkustelua. Miksei sellainen olisi yhä mahdollista?
Elo ja anergia puolestaan loppuu profeetalliseen romahdusnäkyyn, johon Salminen ja Vadén asettavat sekä ”tilanteen vaaran kuin toivon”.
* * *
Odotukseni päätösosaa Merkitys ja ala-aine (2024) kohtaan olivat korkealla. Päästäänkö romahduksen odottelusta?
Salminen ja Vadén toistavat peruskysymyksensä:
”Miten on mahdollista, että oman itseymmärryksensä mukaisesti kaikkien aikojen tietorikkain ja osaavin ja suuurimmat luonnoresurssit käyttävä sivilisaatiomuodostelma tuhoaa oman perustansa ja sysää maapallon tuntemattomalle polulle noin kahdessa sadassa vuodesssa, vahingossa?”
Kirjoittajat toistavat myös vastauksensa:
”Valtavan eksergiasyötteen aiheuttama hengellinen pimeys selittää pelottavan suuren osan fossiilikapitalismista.”
Salminen ja Vadén vaativat moninaista ja heterogeenistä ajattelua. Heillä itsellään on kuitenkin tapana palauttaa kapitalismi yhteen tekijään. Muutenkin kirjassa on hiukan greatest hits -kokoelman makua, kuin suuren artistin paluukiertueella. Kirjoittajat siteeraavat sanatarkasti edellisiä teoksiaan, ja teoksen sisäistä toistoa on paljon. Myös kielellisesti teos on edeltäjiänsä laimeampi, joskin ajatus ihmisyksilön korvaamisesta ”hökäleellä” hersyttää.
Kiinnostavalta tuntuu ehdotus ”itämerensuomalaisen”, fossiilitaloudesta ja kolonialismista poisoppivan olemisen vaalimisesta. Suuntaviitoiksi Salminen ja Vadén antavat luonnon, löyly-hengen ja varjo-itsen käsitteet. Edellisen kirjansa tavoin he ammentavat filosofi Pauli Pylköltä, nurjailijaksi ryhtyneeltä entiseltä akateemikolta. Pylkkö pitää suomalaisia eurooppalaisten kolonisoimana väkenä ja löytää suomen kielen persoonattomuudesta omavaraista voimaa.
Merkityksessä ja ala-aineessa käsitellään hienosti kuoleman määritelmiä, petromaskuliinisten miesten ”setäenergiaa” ja nihilistisen ajattelun perinnettä. Iloitsen myös näkemyksestä, jonka mukaan polku parempaan ei kulje vain ”kurillistavan pidättäytymisen kautta, vaan uusien nautintojen kautta”.
Nuo uudet nautinnot voisivat olla säälimätöntä hoivaa, Salminen ja Vadén ehdottavat. Hoivaa, jolla mässäillään ja jota ritualisoidaan ja juhlitaan, samalla kun ”merkitysenergiaa purskutellaan metsästä, metsässä ja metsälle”. Kehityskertomusta sellaisesta ei tule, hoivasta kun ei ole mitään ”hyötyä”. Se ei kasaudu eikä edisty.
Tästä kai kestävässä ihmiselossa on kyse: toistemme tuhlaavasta hoivaamisesta, joka juuri tuhlaavuutensa vuoksi tuottaa enemmän mielekkyyttä kuin kuluttaa.
Arvio on julkaistu alun perin Nuoren Voiman Runopuutarha-numerossa (4/24). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
OIKAISU: Kritiikin printtiversiossa katkeaa kesken virke: "Iloitsen myös näkemyksestä, jonka mukaan polku parempaan ei kulje vain 'kurillistavan pidättäytymisen kautta, vaan uusien nautintojen kautta'." Virke on tässä tekstissä korjattu. Pahoittelemme virheestä.
