KIITOS 2012–2024
Keskeneräisyyksistä rakentuva tekstiblokki on elämän metafora. Se päättää erään kirjallisen aikakauden.
Jaakko Yli-Juonikas:
Tuhatkaunokin tuho.
650 s. Siltala 2024.
"Onks toi läjä siis se uusin ponikirja?" tokaisin ystävälleni kun näin Tuhatkaunokin tuhon (2024) ensimmäistä kertaa pp.-kirjakaupan hyllyllä. Ja olihan se.
Jaakko Yli-Juonikkaan ponikirjasarjaa tarkasti seuranneiden korviin kantautui ehkä jokunen vuosi sitten huhua massiivisesta, saagan päättävästä finaalitiiliskivestä. Järkäle on nyt täällä – ja vielä valtavan asiakirjablokin muodossa, mitä kukaan ei varmasti odottanut.
Neljä ratsastajaa -sarjan lisäksi jatkoa sai myös ergodisen kirjallisuuden nykyklassikoksi noussut Neuromaani (2012) sekä perussuomalaisten nousukiitoa käsittelevä Jatkosota-extra (2017). Tuhatkaunokki solmii teosten muodostaman nimettömän trilogian. Kokeellisen proosan pitkäjänteinen lukeminen kantaa lukijalle tällä tavoin hedelmää vain harvoin.
Teosten tekstit, toimintaperiaatteet sekä visuaalisuus vuotavat toisiinsa. Trilogian ja poniheksalogian uusimpia vaiheita pääsee lukemaan milloin Neuromaanin choose-your-adventure-tyyliin, milloin Jatkosota-extrasta tuttujen mediapastissien läpi. Aiheiden osalta keskeisessä roolissa ovat suomalaisen ”kämy-skenen” pyhä kolminaisuus: äärioikeistolaisuus, salaliittoteoriat sekä uushenkisyys.
Välillä vaikuttimet ulottuvat myös Yli-Juonikkaan muuhun tuotantoon. Paavo Kässi kirjoitti Kiiltomadossa julkaistussa kritiikissään teoksen olevan läpileikkaus Yli-Juonikkaan tuotannosta. Olin itsekin tunnistavinani jälkiä Uneksijasta (2011), Valvojasta (2009) sekä Uusista uhkakuvista (2003).
Katri Astalan suunnittelema kirjaesine on visuaalisesti upea ja kouriintuntuva. Sen massiivisuutta pehmentää A4-kopiopaperin valkoisuuden kanssa kommunikoiva liimaton kirjasidos. Materiaalisuutensa puolesta teos on poikkeuksellinen, etenkin Siltalan kaltaisten keskikokoisten kustantamojen kontekstissa.
Näistä lähtökohdista käsin teos hyödyntää ns. ITE-kirjallisuuden, erityisesti huonon sellaisen, estetiikkaa. Asia, jota on vaikea kuvailla, mutta helppo tunnistaa. Parhaassa tapauksessa huonossa proosassa idealismin ja naurettavuuden törmäyttäminen luo jotain kiinnostavaa. Vaikka tällainen pastissointi tuntuisi helposti lyijynraskaalta ja elitistiseltä ironialta, näen Tuhatkaunokissa vilpittömän, ITE-kirjallisuudelle tunnusomaisen rehellisen ja leikittelevän luovan impulssin. On nähty todella paljon vaivaa, että on saatu aikaan jotain näinkin ”kämäistä”.
Tuhatkaunokin tuhossa metafiktiivisyys on korosteisempaa kuin missään Yli-Juonikkaan aikaisemmassa teoksessa. Tekstimassaan kuuluu huomattava määrä erilaisia ponisarjan henkilöhahmoihin sekä tekijään liittyviä dokumentteja, kuten tekijän apurahahakemus Alfred Kordelinin säätiölle ja skannaus Polle-nimisen orin istutuslipusta. Teksteissä seikkailee myös Yli-Juonikkaan toisistaan eroavia alter egoja. Yksi luo taiteilijakirjamaista teossuunnitelmaa, toinen osaa hädin tuskin kirjoittaa, kolmas mukailee kirjailijan vaatteisiin somistautunutta nettiöyhöttäjää. Tämä Yli-Juonikkaan ”nuivaantunut” alter ego on veistellut myös trilogia-saagan aiemmissa teoksissa, kuten Jatkosota-extran epilogissa.
Sekavuuden vällyistä löytyy myös johdonmukaisuutta. Monet tekstikatkelmista käsittelevät Seriatorin pyörittämää Adrenokromi-rinkiä, joka on kotimainen versio amerikkalaisesta Pizzagate-salaliittoteoriasta. Teosta voi muotonsa puolesta ajatella fiktiivisenä todistusaineistona Otaniemen tunneleista käsin toimivasta, lasten hyväksikäyttöön perustuvasta ihmiskaupasta. Fredric Jamesonin mukaan salaliittoteoria on epätoivoinen, mutta epäonnistunut yritys ymmärtää jälkikapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen logiikkaa. Teos kirjoittaa sekä sisältönsä että muotonsa puolesta auki tämän epätoivon sisintä.
On nähty todella paljon vaivaa, että on saatu aikaan jotain näinkin ”kämäistä”.
Myös kirjoittaminen tematisoituu, sillä ympäri teosta esiintyy kustannustoimittajan jättämiä lyijykynämerkintöjä. Editori on omanlaisensa henkilöhahmo ja lukijan kanssalukija, jonka tsemppaavat ja negistelevät kommentit, kuten ”TLDR :(”, heijastelevat hämmentävän tarkasti omia ajatuksiani. ITE-kirjallisuuden estetiikkaa hyödynsi myös teossarjan aikaisempi osa Teppo joutuu lahtiin (2022), jonka hirtehisessä esipuheessa kertoja-Yli-Juonikas sanoi päässeen viimein irti kustantajan niskalenkistä. Tämän irtioton jäljet ovat kantautuneet selkeästi myös Tuhatkaunokkiin.
***
Teos on edeltäjiensä tavoin myös ponikirja. Blokin johdonmukaisempia osasia on teokseen hajanaisesti sisältyvän romaanikäsikirjoituksen taittoversio, joka muistuttaa epäilyttävästi ponikirjasarjan aiempia osia, etenkin sen toista osaa Tahdon murskatappiota (2019).
Tuhatkaunokin kerronnallisesti johdonmukaisimmat jaksot keskittyvät edellisistä ponikirjoista tuttujen Tallitylleröiden edesottamuuksiin, jossa sakki jäljittää Konemetsän isoa pahaa, Seriatoria. Eheäksi kirjallisuudeksi tuotettu ”valmis” proosateksti tuntuu kaiken muun teksti- ja mediamassan seassa kummallisen irralliselta.
Teppo joutuu lahtiin tasapainotteli lukukelvottoman käsitteellisyyden ja lukukelpoisen sanataiteen välimaastossa. Sama jännite on olennaisesti osa Tuhatkaunokin tuhoa. Tuhatkaunokissa sanataidetta ei uhrata täysin konseptualismille, mutta välillä kuitenkin. Kun tekstin ja median välisen jujun ymmärtää, tarkalta lukemiselta katoaa usein merkittävyys. Jos en kirjoittaisi teoksesta kritiikkiä, olisin varmasti turvautunut monessa kohtaa kursorisempaan luentaan.
Osa teksteistä näyttää päältäpäin lukukelvottomalta, mutta jossain kohtaa ne alkavatkin kantaa. Lukijana ei voi mennä takuuseen siitä, mitkä osiot ovat rehellisen skippaamisen arvoisia. Käsitteellisen ja kirjallisen välinen jännite pakottaa lukijan luottamaan intuitioon. Välillä se, mikä tuntui vain vittuilulta lukijalle, olikin valtaisa kirjallinen taidonnäyte, ja toisaalta jonkin osion loppuessa olo on kuin kuraa juoneella.
Nyt kun katselen pöydälläni lepäävää saastaista asiakirjapinoa, sen kertakäyttöisyys sekä provosoi että luo uskoa kirjallisuuteen.
Kronologisesti etenevä kertomus on teoksessa lopulta anomalia. Blokki on ensisijaisesti kokoelma omanlaisiaan tekstuaalisia pesäkkeitä, joita paradoksaalisesti juuri niiden omalakinen irrallisuus sitoo yhteen. Lukukokemus on arvaamaton ja onnistuu sekä tylsistyttämään että koukuttamaan aina vain uudenlaisella koukulla. Blokin selailuun tulee äkkiväärää tuntu, kun paikallaan polkevasta ponikirjapastissista saatetaan loikata yhtäkkiä proustilaiseen haaveiluun tai äärioikeistolaiselle Hevostalli.net-nimiselle Brony-foorumille.
Paavo Kässi arvioi kritiikissään Tuhatkaunokin lukemisen olevan lähes mieletöntä, jos lukija ei ole tutustunut Yli-Juonikkaan muuhun tuotantoon. Teos tasapainottelee kuitenkin elegantisti toden ja fiktion välisellä nuoralla, minkä vuoksi olen taipuvainen uskomaan, että utelias lukija voisi kuitenkin nähdä fiktiivisessä asiakirjaläjässä borgesmaista kiehtovuutta.
***
Teokseen kuuluu päiväkirjamaisia jaksoja, jotka mukailevat sanelimeen höpistyjä monologeja. Omaelämäkerrallisuus rakentaa teokseen autofiktiivisen juonteen, jossa minä korostuu päällekirjoituksen välineenä. Omaelämäkerrallisuus on teoksessa sekä vilpitöntä ja vakavaa että itsetietoisen parodioivaa.
Blokki on myös läsnä teoksen maailmassa itsessään: se sisältää jakson, jossa tallitylleröt päivittelevät kummallisesta hyypiöstä, joka yrittää jakaa kadulla ohikulkijoille valtavia monistepinoja. Blokkimuotoa voi myös ajatella monumenttina kirjoittajan luomislukolle, josta teoksen Yli-Juonikkaat tuntuvat kaikki enemmän tai vähemmän kärsivän. UKK-palstalla tekijä käy läpi teoksen syntyprosessia ja materiallisuuteen liittyviä ongelmia, sekä kertoo teosten tarkastelevan maailmanloppua sen eri merkityksissä – asia, joka on jäänyt teossarjan vähäiseltä vastaanotolta huomioimatta. Kirjaa lukiessa tämä oraakkelimainen selitys enemmänkin pimittää kuin valaisee teoksen tulkintahorisonttia.
Luku-urakan myötä asiakirjapino nivoutui osaksi arkeani. Jossain kohtaan lakkasin kohtelemasta sitä samalla arvokkuudella kuin “normaaleja” kirjoja, ja nyt blokki on niin rouheassa kunnossa, että se tuskin kestäisi toista lukukertaa. Nyt kun katselen pöydälläni lepäävää saastaista asiakirjapinoa, sen kertakäyttöisyys sekä provosoi että luo uskoa kirjallisuuteen.
Kritiikki on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
