Kaikki kerralla
Maria Matinmikon uudet runoesseet jatkavat niitä edeltäneen Valohämyn jäljissä ja etsivät jotakin aivan uutta.
Maria Matinmikko:
SIIS NIIN, suuri ihmetys.
200 s. Siltala & Parvs 2025.
Kirja on harvoin niin helppo lukea, että sen läpi pölähtää kuin kevyestä pakkaslumesta. Maria Matinmikon runoesseiden laaksoksi ja installaatioksi nimeämä SIIS NIIN, suuri ihmetys tuntuu siltä.
Olen ehtinyt olla kirjan äärellä jo pitkään. Olen haastatellut Matinmikkoa kahdesti, mikä on kritiikin kirjoittajalle poikkeuksellinen näkökulma. Hänen olemuksensa ja äänensä ovat tavallista voimakkaammin läsnä.
Matinmikon poetiikka on aina ollut omaleimaista. Teos teokselta painopiste tuntuu kallistuvan koko ajan enemmän itse kirjoittamiseen, SIIS NIIN on leimallisesti kirjoittavan ihmisen elämäkerrallista kirjoitusta.
Mutta on se muutakin kuin kirjoitusta. Matinmikon edellinen teos Valohämy – taide, maisema, maailmanloppu (2023) julkaistiin Siltalan ja kuvataiteeseen erikoistuneen Parvs-kustantamon yhteistyönä. Teoksesta ilmestyi myös sävelletty äänikirja. Kirja sisältää tekstin ohella kuvataiteilija Sami Jalosen piirroksia ja Matinmikon valokuvia.
SIIS NIIN, suuri ihmetys muistuttaa edeltäjäänsä. Samankaltainen ulkoasu, Jalosen töitä, nyt maalauksia, Matinmikon valokuvia ja tekstiä. Valohämyn käsitin selvästi runouden tilassa toimivana teoksena, SIIS NIIN kurottaa esseeseen.
Haastattelussa Matinmikko sanoo, että lyyrisen esseen käsite ei oikein tuntunut sopivan tämän kirjan teksteihin. Siksi ne ovat ”runoesseitä”.
Lyyrisen esseen käsite kai viittaisi liiaksi siihen, että tekstin runonomainen pinta kuitenkin kätkisi argumentein etenevää kirjoitusta; jos essee nyt onkin varsin avoin kirjoittamisen tapa, siinä on yleensä jokin väitteen varaan jännitetty kaari, tai puheen suunta. SIIS NIIN tuntuu käyttäytyvän runon logiikalla; välillä se tiivistyy, kiistää sen arkisen kulun, jolla eteni vain hetki sitten, ja pakottaa lukijan kihomatojen ja luettujen kirjojen maailmasta suggestiivisen kuvallisuuden piiriin.
Itse luotu lajimääre on toki hyvä tapa muokata lukijan odotuksia. Lukija joutuu seuraamaan teoksen ehdotuksia, eikä omaa valmista mielikuvaansa lajista.
Kirjan esseeosat ja lyyriset osat käyttäytyvät eri tavalla. Tätä piirrettä ei ole aiemmissa arvosteluissa pidetty aivan toimivana. Luulen, että muoto ei ole valmis, se on matkalla vasta. En tarkoita, etteikö kirja olisi valmis, mutta sen kokeellisuus on juuri tässä piirteessä, mitä en itse ainakaan osaa valmiiksi lukea.
Luulen, että muoto ei ole valmis, se on matkalla vasta.
Minulla on kolme näkökulmaa, joiden avulla yritän olla haaskaamatta merkkejä lajipölinään: 1) Kirjoituksen avoimuudella on monimutkainen suhde kirjallisuuden ideaan. 2) Koska Matinmikkoa on vaikea verrata muuhun kuin aiempaan Matinmikkoon, poimin mukaan Niko Hallikaisen Prima Materian (2025), jonka kerronnan avoimuudessa on jotain samaa. 3) Mitä kirjan kertoja oikein tekee?
• • •
Alba Ala-Pietilä huomauttaa Kiiltomadon arvostelussaan, että ”ruumiillisuus, äitiys, kirjoittaminen ja queeriys ovat toistuneet viime vuosina julkaistujen teosten aihevalinnoissa tiuhaan”. Se on totta. SIIS NIIN ei kriitikon mukaan käsittele aiheistoaan riittävän omaperäisesti, vaikka lyyriset osat ovat hienoja. Tällainen odotus tuntuu esseelle sovitetulta.
Kirjoituksen tietty latteus liittyy sen arkisuuteen ja tuttuuteen. Esseistisyys ei määritykään aiheiston omaperäisestä käsittelystä, vaan sen jättämisestä ehdotuksen tilaan. Mikä aihe sitten lopulta on, kun kaikki aineisto itsepintaisesti kietoutuu estetiikan ja taiteen tekemisen kysymyksiin?
SIIS NIIN asettuu ruumillisesti, havainnossaan, varmaan suhteeseen estetiikan kanssa, ehkä jonkinlaiseen epäpuhtaaseen fenomenologiaan. Aiheistoa ei ole olemassakaan irrallisena elementtinä, vaan sitä sekoittavaa muu, kuten toisen ulottuvuuden katse:
”Lähettiläs pitää palsternakkaa kädessään ja kommunikoi sen kautta.” (Palaan lähettilääseen.)
• • •
Niko Hallikaisen Prima materian (2025) mysteerin lähde on psyykikko. Hän näkee kertojan tulevaisuudessa mökin, jonka luokse teoksen kieli, ehkä paremminkin nuoleva kuin puhuva, alkaa kerääntyä.
SIIS NIIN toimii Prima materian tapaan tottelemattomasti, epäsuhtaisesti. Ja silti määrätietoisesti!
”Voimme alkaa nyt puhua asioista, joista kiellettiin puhumasta niin kauan, että ääni on estänyt itseään käyttämästä sanoja tällä tavalla”, kirjoittaa Hallikainen.
”Kutsu maailman sensuellismiin, tällä kertaa vain ihailemaan”, kirjoittaa Matinmikko.
”Jos maapallon älykkäintä olentoa yhtään kehittyneemmät aivot laskeutuisivat tänne, ne havaitsisivat yksittäisessä olennossa yhtä aikaa kaiken tässä”, kirjoittaa Hallikainen.
• • •
Jotain sellaista siis: yhtä aikaa kaiken tässä.
Se on tämän estetiikan nimi. (Varmuuden vuoksi: Hallikaisen ja Matinmikon kirjat ovat varsin erilaisia keskenään, mutta niille on yhteistä jatkuvasti itseään tunnustelevan muodon ehdottomuus.)
• • •
Matinmikko mainitsee löytäneensä kertojanäänen Terrence Malickin elokuvasta Knight of Cups (2016). Viite tuntuu ilmeiseltä: elokuvan kertojanääni lausuu puolittaisia, keskeneräisen oloisia ajatuksia, jotka kiinnittyvät kohtausten tapahtumiin. Elämän eri osa-alueet, joita voi sanoa aiheiksi, kietoutuvat, niitä ei voi leikata irti toisistaan kuten nykyromaanissa usein tehdään.
Knight of Cupsia jäsentävät, nimenmukaisesti, tarot-kortit – ja Kristityn vaellus. Se tekee elokuvana sitä, mitä SIIS NIIN kirjoituksena: ”’sisäisen puheen voiceover’ on keinona tehokas: näkee jonkun toimivan ja samalla kuulee hänen ajatuksensa”.
Virta on samanlainen: näennäisen hahmoton, jopa muodoton mutta joka hetki tahdonalainen. Ja tuon virran erottaminen taideteoksen kokonaisuudeksi (joka taas on loppuunsaatettu valintojen tulos), on jossain mielessä vaikeaa. Kun teos itse tukeutuu vaiheeseen, kehkeytymisen runsauteen, miten sen tavoittaa muutoin kuin myöntämällä, että tässä nyt tapahtuu jakso toista ihmistä?
• • •
Tapahtuu muutakin, koska rajat ovat läpäiseviä. Toisen ulottuvuuden ”lähettiläs” on saapunut Maan uumenista. Kertoja tekee sille muistiinpanoja, jopa faksaa niitä. Pidän mahdollisena, että kertoja puhuu kahdella tavalla: mahdollisimman suoraan (essee) mutta lähettiläällekin (runo).
Elämän eri osa-alueet, joita voi sanoa aiheiksi, kietoutuvat, niitä ei voi leikata irti toisistaan kuten nykyromaanissa usein tehdään.
”Muistan pettymyksen: tässäkö se nyt on, koko maapallo?”, muistelee kertoja lapsena nähtyä julistetta Maasta.
Kysymys seuraa, kun selaan kirjan läpi keskittyen valokuviin. En tunne Japania. Se voi aivan hyvin olla toinen ulottuvuus. En pysty tässä kritiikissä menemään siihen, mitä kuvat tekevät, tekstissä on tarpeeksi.
• • •
Mitä tämä muoto merkitsee? Ei ole tavatonta yhdistää huokoista poetiikkaa ruumiillisuuteen, vieläpä queerfeministiseen.
Kielen suhteen queer voi olla varvikko, ei hallitsematon vaan toisen logiikan hallitsema kasvusto tai verkosto. Nähdäkseni kirjan raakana tarjoillut sitaatit, sivumennen mainitut teokset ja tekijät juuri merkitsevät varvikon näkymistä metsältä.
En tunne Japania. Se voi aivan hyvin olla toinen ulottuvuus.
Kun esseitä kirjoitetaan oikein (jos se on mahdollista), pyritään lähteisiin rakentamaan suhde: siteeraamiset perustellaan, taustoitetaan, syvennetään.
SIIS NIIN ei avaa omaa suhdettaan viiteverkostoon. Kuin ne olisivat kartta ja se itse maasto. Näen tekniikan valittuna, se haastaa. Se saattaa pönkittää Maggie Nelsonin, bell hooksin, Rebecca Solnitin tai Rachel Cuskin gloriaa mainitsemalla heidät, mutta esittelyksi se ei taivu.
Lukija saattaa ajatella, että kaikki nämä ihmiset pitää tietää. Teksti ei taida vaatia, vaan se kirjoittaa yhteisöä, kumppanuutta ja rakkautta. Silti ongelma on sitkeä: kytkösten avoimuus voi tuntua loitontavalta, jos ei itse ole samoilla teoreettisilla kulmilla. On helppoa kuitata tämä kitka sillä, että kaikki tekstit eivät ole kaikille – mutta tämä ei ole joko/tai. Tekstien väleihin pudotaan kivuliaasti.
• • •
Queerfeminismi yhdistyy taiteidenvälisyyteen ja tekstilajien hybridisyyteen. Lukeva pää humahtelee kuvien ja tekstien välillä. Minua kiusaavat taas uudet kysymykset: mikä on Japanin rooli tässä? Ehkä teos lausuu estetiikkaansa auki sen avulla, ja teos näyttää kuvissa ulkoiset maisemat, ihmiset ja rakennukset, väitän että ne simuloivat liikettä. Maalauksissa taas abstrahoituu jokin sisäisempi, ehkä ne simuloivat mieltä, sielua, kohtaloa (miksi haluaakin sitä nimittää).
SIIS NIIN on myös installaatio. Se viittaa ennen kaikkea tilaan, kirjan tilaan.
Voi tuntua, että kaikkea on liikaa. Sen kuhinassa saavun nyt merkkimääräni rajalle ja pudotan tämän käsistäni.
Kritiikki on julkaistu joulukuussa ilmestyneessä Nooan arkki -numerossa (4/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
