Menesty tai häviä

Asta Lepän esseeteoksen pääkysymys on, miten suomalaiset ja keskiluokka suhtautuvat köyhiin. Voittajien varjot ottaa kiinnekohdakseen Lepän tarkan havainnoinnin, mutta ei epäröi sanoa asioita liioitellen ja ironisestikin. 

Asta Leppä: Voittajien varjot – Elämää eriarvoisten tasavallassa. 215 s. Kirjapaja 2017.

Nykyaikana vaatimuksia tuntuu riittävän. Pitää menestyä, löytää itsensä ja unelmien kumppani sekä olla vielä onnellinen. Yrittäessään kasvattaa lapsiaan kuten oppaat neuvovat, toimittaja-kirjailija Asta Leppä hämmästyi, kun lapsista tuli vain entistä vaativampia:

”Lopulta olin siinä tilanteessa, jossa kolmivuotias lapsi syytti minua siitä, että aurinko ei paistanut. ’Ota pilvet pois!’ hän käski. Kun nukutin lasta, hän oli vihainen siitä, että minulla oli pää, koska se oli hänen tiellään. ’Pää pois!’ hän murisi kuin Herttakuningatar.”

Kaiken kiihtyvä nopeus, kasvun välttämättömyys niin taloudessa kuin henkisyydessäkin ja paineet menestymiseen kuulostavat jopa kliseisyyteen asti 2010-luvun yhteiskunnallisen esseeteoksen aiheilta. Keskiluokan synninpäästöstä ei kuitenkaan ole kyse. Lepän teos paneutuu luokkayhteiskunnan paluuseen. Vaikka menestymispaineet ja minän etsiminen koskettavat kaikkia, yhteiskunnan eri luokissa ne vaikuttavat elämään hyvinkin eri tavoin.

Voittajien varjot ilmestyi osana professori Juho Saaren vetämää Kaksi Suomea -hanketta. Yhtenä teoksen tärkeänä rinnakkaistekstinä toimiikin Saaren toimittama antologia Sosiaaliturvariippuvuus: sosiaalipummit oleskeluyhteiskunnassa? (2017), joka kuvaa sosiaaliturvan varassa eläviä suomalaisia sosiologisen tutkimuksen ja yhteiskuntapolitiikan näkökulmasta. 

Saaren antologia ja Lepän esseeteos käsittelevät pitkälti samaa kysymystä: miten suomalaiset ja keskiluokka suhtautuvat köyhiin? Saaren esimerkit tulevat poliitikoilta ja arvokyselyistä sekä niiden johdattelevista kysymyksenasetteluista, Lepän taas keskiluokkaan kuuluvilta ihmisiltä, joita hän arjessaan kohtaa.

Argumentointi nojaa siis tutkittuun tietoon. Parhaimmillaan Leppä silti on havainnoidessaan arkipäiväistä maailmaa, itseään ja muita ihmisiä. Lepän kertomat yksittäiset esimerkit ovat hauskoja ja koskettavia, mutta etenkin toisen käden kertomuksia on turhan paljon. Tämän vuoksi oivaltavimpia ja olennaisimpia havaintoja voi olla vaikea huomata.

Lepän keskeinen väite kuuluu, että erilaisuutta pitää arvostaa, mutta se ei tarkoita eriarvoisuuden hyväksymistä. Erilaisuuden kohtaaminen on kuitenkin vaikeaa. Yhtenä esimerkkinä Leppä käyttää aikoinaan Helsingin Sanomissa julkaistua esseetään ja sen vastaanottoa.

Esseen argumentti oli, että kaunokirjallisuus kuvaa pääosin keskiluokan ongelmia, kuten: ”kuka nai ketä, miten elämäni tuntuukaan tyhjältä, porvarilliset ihanteet ahdistavat, seuraisinko sittenkin unelmiani”. Sen seurauksena kulttuuriväki ryhmittyi siilipuolustukseen, antoi esimerkkejä nykyisestä kurjalistokirjallisuudesta, muistutti kirjaston luokkajaot ylittävästä erinomaisuudesta sekä tietysti populaarikulttuurista; katsovathan köyhät televisiosarjoja.

Lepän analyysi siitä, ettei köyhien ääni kuulu kaunokirjallisuudessa, on oikea, mutta ratkaisuehdotuksia hän ei esitä. Toisaalta jo ongelman esiin tuominen on uroteko, muut pohtikoot ratkaisuja. Leppä tekee myös tärkeän huomion: yksi ongelma on kulttuurin ja maun kapea määrittely, jos se tapahtuu korkeakulttuurin ehdoilla. On muunkinlaista kulttuuria, johon liittyy perehtyneisyyttä ja osaamista. Esimerkiksi hän mainitsee lähiöiden pojat, jotka ovat taitavia rap-lyriikoiden tulkitsijoita.

Voittajien varjot ei silti jää vain eriarvoisuutta käsitteleväksi kirjoituskokoelmaksi. Voittajille ja häviäjille on suuri kulttuurinen tarve monella elämänalueella, lasten lahjakkuuden vertailusta itsetuntemukseen ja henkistymiseen. Lapset totutetaan jo pienestä pitäen kilpailemaan keskenään. Jokaisen pitää olla erityinen, eikä pelkkä keskinkertaisuus riitä. Samalla esimerkiksi nykynuorten toiveet tulevaisuuden suhteen ovat varsin vaatimattomia. He ovat havahtuneet menestymisen pakon ahdistavuuteen.

Lepän mukaan Suomessa häviäjiä kohdellaan todella kovakätisesti. Kun voittajat kokevat menestyksensä omin avuin saavutetuksi, varjoon jääville häviäjille ei ymmärrystä eikä tunnustusta heru. Tämä taas uhkaa rapauttaa hyvinvointivaltion pohjaa, sillä sen periaatteisiin on kuulunut, että apua annetaan myös kiittämättömille ja kunniattomille.

Päätösluvussa Leppä kirjoittaa rahan kaikille elämänaloille tunkeutumisesta, taiteen arvon unohtamisesta, ilmastonmuutoksesta ja siitä ilosta, ettei tarvitse pelätä, että hänellä itsellään olisi koskaan liikaa rahaa. Mieleen tulevat Antti Nylénin viimeisimmän kokoelman omakohtaiset johdantosanat toimeentulon, rahan ja ”pärjäämisen” maailmasta ja siitä, miten taiteilijat on usutettu samaan eläkevakuutusfirmaan maatalousyrittäjien kanssa.

Leppä tuo tekstiin oman epävarmuutensa ja puhuu itsestään kaunistelemattomasti. Lämpöä ja huumoriakin on mukana. Onnellisuutta käsittelevässä luvussa Leppä siirtyy pitsipöksyissä köllöttelystä Immanuel Kantiin tavalla, joka tuntuu suorastaan luontevalta.

Kielen tasolla Leppä käyttää niin agraarista kuin murresanastoa. Tämän voi nähdä irtiottona akateemisesta tavasta kirjoittaa köyhyydestä. Kielelliset valinnat eivät vähennä Lepän uskottavuutta tutkimustietoa esitellessä, mutta tekee tästä omaäänisen ja erottuvan esseekirjoittajan. Essee lajina majailee aina henkilökohtaisuuden ja maailmasta sanomisen välillä. Voittajien varjot ottaa kiinnekohdakseen Lepän tarkan havainnoinnin, mutta ei epäröi sanoa asioita liioitellen ja ironisestikin.

Toisaalta Voittajien varjot edustaa samansuuntaista traditiota esimerkiksi bell hooksin ja Martha Nussbaumin kanssa. Esseet toimivat irrallisinakin, mutta teoksella on selkeät yhteiset pääväitteet ja sanoma. Kirjoittaessaan eriarvoisuudesta Leppä tuo suomalaisen asiaproosan piiriin tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen, joka ansaitsee saada muidenkin kuin sosiologien huomion osakseen.