Suur-Suomesta feminismiin ja Kekkoseen - scifiä on kirjoitettu Suomessa jo 1800-luvulta saakka
Ensimmäinen suomalainen tieteistarina julkaistiin jo vuonna 1803, ja toiseen maailmansotaan mennessä tieteiskertomuksia oli kirjoitettu jo tusinoittain. Tieteiskirjallisuudella on siis ollut vahva jalansija Suomessa jo varhain. Mutta mitä on Suur-Suomi-scifi tai insinööri-scifi?
Monet osaavat nimetä scifi-elokuvista ja -tv-sarjoista ainakin Tähtien sodan, Star Trekin ja Doctor Whon. Tieteiskirjallisuudesta taas vaikkapa Stanisław Lemin Solariksen, Ursula K. Le Guinin Osattomien planeetan tai Douglas Adamsin Linnunradan käsikirjan liftareille. Kaikki nämä ovat 1900-luvun jälkipuoliskolta. Harva sen sijaan tietää, että scifiä on kirjoitettu jo 1800-luvun alussa – ja vieläpä Suomessa.
Ensimmäinen suomalainen tieteistarina julkaistiin vuonna 1803. Aluksi tarinoita ilmestyi harvakseltaan, mutta 1900-luvulle tultaessa tahti alkoi tihentyä. Scifiä kirjoittivat tuolloin sekä Juhani Ahon ja Eino Leinon kaltaiset tunnetut nimet että tuntemattomiksi jääneet salanimet. Yleisiä teemoja olivat esimerkiksi naisasialiike, sosialismi, heimosodat ja lentokoneet.
Jari Koponen ja Vesa Sisättö kirjoittavat parhaillaan teosta, joka kokoaa ensi kertaa yksiin kansiin genren koko historian. He ovat molemmat intohimoisia suomi-scifin harrastajia. Koponen on toiminut Aikakone-tieteislehden päätoimittajana, Sisättö puolestaan Helsingin science fiction -seuran puheenjohtajana. Aiemmin he ovat toimittaneet yhdessä Aivopeili-antologian (2011), joka esittelee suomi-scifiä autonomian ajalta. Koponen on myös koonnut Utopia- ja tieteiskirjallisuus Suomessa -bibliografian, joka ilmestyi kolme vuotta sitten.
Tulevaa teosta on kirjoitettuna jo parisataa sivua, jotka kattavat suomalaisen tieteiskirjallisuuden vaiheet suurin piirtein toiseen maailmansotaan asti. Tuolta ajalta löytyy eriskummallisia mutta sitäkin kiinnostavampia tulevaisuuskuvitelmia, joista useimmat eivät ole toteutuneet sinne päinkään. Villeimmätkin visiot ansaitsevat silti huomiota. Eivät ainoastaan koomisina kuriositeetteina vaan myös ikkunoina vaihtoehtoisiin todellisuuksiin, joiden rinnalla oma aikamme näyttäytyy uudessa valossa.
***
Suomen vanhin tieteistarina on Koposen ja Sisätön mukaan Åbo Tidning -lehdessä 6. huhtikuuta 1803 ilmestynyt novelli En dröm, jonka on kirjoittanut Turun akatemian teoreettisen filosofian dosentti Gabriel Israel Hartman. Se sijoittuu pariisilaiseen tutkimuslaitokseen vuonna 1899.
Novellissa päähenkilö katsoo mikroskoopilla veripisaran sisään, näkee siellä pikkuriikkisiä aurinkokuntia ja huomaa sitten asuvansa yhdessä niistä. Tämä maailma maailman sisässä on kuin meidän maailmamme, mutta parempi.
Koponen ja Sisättö luokittelevat Hartmanin novellin scifiksi, koska se sijoittuu tulevaisuuteen ja käsittelee tieteen saavutuksia. He korostavat kuitenkin määritelmän vahvaa kontekstisidonnaisuutta.
”Se, mikä oli scifiä 1800-luvulla, on tuskin scifiä enää tänä päivänä”, Vesa Sisättö sanoo.
Hartmanin novellin julkaisemisen jälkeen suomi-scifin historiassa koitti vuosikymmeniä kestänyt kuollut kausi, jolloin tieteiskirjallisuutta ei tiettävästi kirjoitettu lainkaan. Koponen arvelee tämän johtuneen Venäjän keisarin alaisesta senaatista, joka nousi valtaan Suomessa vuonna 1809.
”Senaatin valtava virkakoneisto löi lättänäksi kaiken muun. En ole löytänyt mitään [tieteiskirjallisuutta] siltä ajalta”, hän kertoo.
Seuraava varsinainen tieteistarina julkaistiin vasta vuonna 1860, jolloin Helsingfors Tidningar -lehdessä ilmestyi Zachris Topeliuksen (kesken jäänyt) jatkokertomus Simeon Levis resa till Finland år 5,870 efter verldens skapelse, efter de kristnes tideräkning det 1,900:de. Kyseessä on eräänlainen tulevaisuuden Maamme kirja, joka kuvaa yksityiskohtaisesti vuoden 1900 Suomen yhteiskunnallisia oloja.
Kertomus koostuu kirjeistä, joita päähenkilö Simeon Levi kirjoittaa Suomen-matkaltaan esimiehelleen Lontooseen. Hän raportoi maanteillä kulkevista ”lokomotiiveista” ja säännöllisiä reittejä liikennöivistä ilmalaivoista. Kansakouluverkosto kattaa koko maan, ja enimmäistyöajasta säädetään lailla. Kokkolan tupakkaviljelmien suojaksi kaavaillaan muuria, jonka arvioidaan maksavan saman verran kuin Englannin kanaalin tunneli (joka todellisuudessa valmistui vasta vuonna 1994).
Topeliuksen ohella tieteiskirjallisuutta kirjoittivat muutkin nimekkäät suomalaiset. Juhani Aholta ilmestyi Suurin totuus (1895), jossa kristillinen ”vastaa pahaan hyvällä” -periaate hyväksytään uskontokongressissa katastrofaalisin seurauksin. Arvid Järnefelt puolestaan kirjoittaa Viimeisessä sotaretkessä (1900) tolstoilaisuuteen kääntyneestä Euroopasta, jota aasialaiset yrittävät valloittaa – tuloksetta. Eino Leinon Tuomas Vitikka (1906) päättyy kuvaukseen itsenäistyneestä ja maallistuneesta Suomesta, jossa muuan pariskunta ajaa lapsille äänioikeutta. Ja Ilmari Kiannon teoksessa Lentokoneella Suomussalmelta Ameriikkaan (1913) esiintyvä kahviautomaatilla varustettu lentovene on absurdismissaan ihan omaa luokkaansa.
Scifiä kirjoitti jopa teini-ikäinen Urho Kekkonen, jonka pikku kertomus Matka Marsiin ilmestyi Perjantai-lehdessä vuonna 1916.
”Siitä kyllä huomaa, että se on 16-vuotiaan koulupojan kyhäämä”, Koponen sanoo ja naurahtaa.
Hän kuvailee tarinaa löyhäksi kokoelmaksi muualta matkittuja ideoita. Esimerkiksi painovoimaa vastustava metalli on lainattu H. G. Wellsiltä, sen nimi vain on vaihdettu cavoriitista hemmoniitiksi. Mukana on aineksia myös työväenaatteesta ja Aleksis Kiven Nummisuutareista.
***
Autonomian ajan suomi-scifissä yksi keskeinen teema oli naisten valtaantuminen. Nykylukijasta saattaa tuntua yllättävältä, että tätä teemaa käsittelevät kirjoitukset olivat lähes yksinomaan dystopioita.
”Kirjoitukset varoittavat naisista, jotka käyvät yliopistoa, käyttävät housuja ja polttavat sikaria – nämä asiat toistuvat melkein jokaisessa”, Vesa Sisättö sanoo.
”Yllättävää kyllä löytyi eräs nainenkin, joka oli yhtä närkästynyt kuin miehetkin”, Jari Koponen jatkaa.
Kyseinen nainen, nimimerkki ”Dagny” (oik. Alberta Falck), aiheutti aikanaan ison kohun runoelmallaan Framtidsbilder (1885), joka kuvaa naisasianaisen ja tämän ylioppilastyttären helvetillistä perhe-elämää.
Oikeastaan ainoan poikkeuksen tähän kauhukuvien kavalkadiin tekee Fredrika Runebergin satiiri Den opp- och nedvända verlden (1857). Siinä sukupuoliroolit on käännetty päälaelleen: naiset alistavat miehiä ja perustelevat ylivaltaansa samanlaisilla fraaseilla, joita miehet todellisuudessa tuohon aikaan käyttivät patriarkaattia puolustaessaan.
1900-luvun alussa yleistyivät sosialistiset utopiat. Esimerkiksi Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä (1917) kuvaa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppaa, jossa upseerien ja tiedemiesten salaliitto nousee kapinaan väkivaltaista sotilasdiktatuuria vastaan. Lopussa diktatuurit kukistuvat ja kansainvälisessä rauhankongressissa neuvotellaan uudet suuntaviivat ihmiskunnan tulevaisuudelle.
”Mutta sitten sosialistinen utopia teloitettiin hiekkakuopan reunalla vuonna 1918. Se ei koskaan lähtenyt Suomessa lentoon”, Koponen sanoo.
***
Sisällissodan jälkeen suomalaisia vapaaehtoisia lähti itärajan taakse sotimaan. Näiden niin kutsuttujen heimosotureiden tavoitteena oli vapauttaa suomensukuiset kansat Neuvosto-Venäjän vallasta, mutta vuoteen 1922 mennessä viimeisetkin heistä joutuivat palaamaan pettyneinä takaisin. ”Jääkäri-scifi” ja ”Suur-Suomi-scifi” jatkoivat tarinaa siitä, mihin heimosodat olivat päättyneet.
Esimerkiksi Aarno Karimon Kohtalon kolmas hetki (1926) kuvaa Suomen ja Venäjän välistä kaasusotaa vuosina 1967–68. Suomi voittaa sodan joukkotuhoaseitten ja Venäjän vanhojen vihollisten avulla. Samat teemat toistuvat myös Paul Pähkinälinnan romaanissa Ei sanoin – mutta teoin (1934), jossa suojeluskuntalaiset hyökkäävät omin päin Venäjälle. Vesa Sisättö luonnehtii teosta ”turhautuneen jääkärin masturbaationomaiseksi sotafantasioinniksi”.
Ehkä erikoisin esimerkki Suur-Suomi-scifistä on nimimerkki ”T.R.T:n” kirjoittama Lösningen (1917), jossa suomensukuiset alueet irrottautuvat emämaistaan ja liittyvät Suomeen kun Suur-Suomen alue lohkeaa – kirjaimellisesti – irti mantereesta. Suomalaiset eivät kuitenkaan pääse yksimielisyyteen siitä, mihin maa pitäisi ankkuroida ja päätyvät lopulta räjäyttämään sen 52:een osaan.
On myös yksi teos, joka edustaa jääkäri-scifiä muttei Suur-Suomi-scifiä, Sisättö kertoo. Se on Kapteeni Teräksen (oik. Jalmari Kara) Petsamon rata (1921), jossa entisten jääkäreiden salaseura rakentaa salaviinakaupasta saamillaan rahoilla rautatien Petsamoon ja lahjoittaa sen Suomen valtiolle. Todellisuudessa rataa ei koskaan saatu aikaiseksi, vaikka valtio sitä kovasti suunnittelikin.
Toinen keskeinen teema sotien välisessä suomi-scifissä on niin sanottu insinööri-scifi, jossa uudet keksinnöt ovat keskeisellä sijalla. Insinööri-scifiä on esimerkiksi The Diamondking of Sahara (1935), jossa kekseliäs päähenkilö valaisee Pohjois-Amerikan yöt keinotekoisella auringolla. Kirjan kirjoittaja on eriskummallisista kieliteorioistaan muistettu Sigurd Wettenhovi-Aspa, joka oli Sisätön sanoin ”aikansa johtavia sekopäitä”.
”Hän lähetteli kirjastaan kappaleita maailman johtajille. Minulla sattuu olemaan yksi kappale, jonka hän on omistanut Mustafa Kemalille”, Koponen puolestaan kertoo.
Myös Nuori Voima julkaisi sotienvälisenä aikana useita scifisarjoja. Esimerkiksi vuonna 1929 lehdessä ilmestyi Mika Waltarin kaksiosainen jatkokertomus Mies, joka keksi ajatuksen siirron lait. Se kertoo nimensä mukaisesti miehestä, joka parapsykologian oppeja soveltamalla pystyy istuttamaan ajatuksia ihmisten päihin. Tarina julkaistiin vastikään uudelleen lehden nettisivuilla osana kesän Klassikko-sarjaa. Kertomuksen voit lukea täältä.
***
Kun suomi-scifin varhaishistoriaa katsoo tästä päivästä käsin, näyttäytyvät monet aikansa tulevaisuuskuvitelmat luonnollisesti hassunkurisina.
”Sanoisin sellaisen yleissäännön, että scifi ei ole koskaan ennustanut yhtään mitään. Se on aikansa lapsi. Tiede on aina scifiä edellä. Ensin jotain keksitään todellisuudessa, sitten vasta se ilmestyy scifikirjallisuuteen”, Jari Koponen sanoo.
Jos vanhaa suomi-scifiä lukee tänä päivänä, saattaa helposti syntyä vaikutelma, että kirjoittaja on onnistunut ennustamaan jonkin todellisen keksinnön. Koposen ja Sisätön mukaan tämä on kuitenkin harhaa: esimerkiksi 1920–30-luvulla joka toisessa tarinassa esiintyi jonkinlainen langaton puhelin, jonka nykylukija tulkitsee automaattisesti kännykäksi, vaikka kirjoittajalla on ollut mielessään jotain ihan muuta.
Monet suomi-scifin kirjoittajat ovat yksinkertaisesti ottaneet jonkin olemassa olevan keksinnön ja kehitelleet sitä mielessään eteenpäin pohtimatta ollenkaan, miten keksintö vaikuttaa laajemmin ihmisten elämään. Vaikka tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, yhteiskunnalliset olot on kopioitu sellaisenaan kirjoittajan omasta ajasta.
”Esimerkiksi ne Suur-Suomi-scifin kirjoittajat, jotka kuvaavat tsaarin hovia 1960-luvulla, kuvaavat pikemminkin 1910-luvun tsaarin hovia”, Sisättö sanoo.
”Mutta ei tulevaisuuden ennustaminen ollut heidän tarkoituksensakaan. Tärkeämpää heille oli omien aatteiden ajaminen. Tulevaisuuden yhteiskunnan laajempi kuvaus tuli Suomi-scifiin vasta 1970-luvulla, jos vielä silloinkaan.”
Joukossa on toki sellaisiakin kuvitelmia, jotka ovat sattumalta osuneet yllättävän lähelle todellisuutta.
”Väinö Arolan Keksijän voitto (1922) kuvaa sähköautojen yleistymistä ja sitä kuinka kaupunki hiljenee, kun polttomoottorien pärinää ei enää kuuluu”, Sisättö kertoo.
Sähköautot oli keksitty jo 1920-luvulla, mutta polttomoottorilla varustetut autot syrjäyttivät ne pian. Nyt akkukeksinnöt ovat taas pinnalla. Todellisuudessa on palattu siihen, missä tieteiskirjallisuus oli 95 vuotta sitten.
Toisen maailmansodan jälkeen suomi-scifi leimautui roskakirjallisuudeksi, jota kirjoitettiin lähinnä poikien ajanvietteeksi. Nyttemmin siitä on tullut maailmankirjallisuutta, jota kirjoittavat sellaiset kansainvälisesti tunnetut nimet kuin Johanna Sinisalo, Risto Isomäki, Emmi Itäranta ja Hannu Rajaniemi.
Aika näyttää, miten nykyisiin tulevaisuuskuvitelmiin suhtaudutaan tulevaisuudessa.
Sitä odotellessa tieteiskirjallisuuden faneja ilahduttanee humoristinen dystopia Ett intervju med en framtids människa, joka ilmestyi alun perin Veckans Krönika -lehdessä vuonna 1904. Julkaisemme sen täällä ensi kertaa suomennettuna.
