Muistin sädehtivät sirpaleet →
Ihastuttavassa kirjaesineessä teksti ja kuvat palvelevat samaa tarkoitusta. Muistamisen ja unohtamisen rajapinta on häilyvä, kuten myös läsnäolon ja poissaolon.

Ihastuttavassa kirjaesineessä teksti ja kuvat palvelevat samaa tarkoitusta. Muistamisen ja unohtamisen rajapinta on häilyvä, kuten myös läsnäolon ja poissaolon.

Brasilian arvostetuimpiin kirjailijoihin lukeutuvan Clarice Lispectorin postuumisti julkaistu Elämän henkäys jäi tekijänsä viimeiseksi työksi. Iätön romaani elämästä ja kuolemasta on täydellinen hyvästijättö elävien maailmalle.

Tunnetun tekijän esikoisromaani on kuvaus maiden yli ulottuvasta perheestä ja vaikeista rakkauksista, jotka suku tuo mukanaan.

Julia Cameronin huttuisessa elämäntaito-oppaassa luovuus löytyy taiteilijatreffien ja aamusivujen avulla.

Akwaeke Emezin ensimmäinen suomennettu teos muistuttaa, että ennakkoluulojen pelko voi joskus olla suurempi kuin ennakkoluulot.

Kaksi tuoreehkoa runokokoelmaa tarjoaa perspektiiviä moderniin elämään. Tuula Hämäläinen ja Raisa Marjamäki näkevät tarkasti, koska katsovat keinovalaistua pintaa askeettisuuden syvyydestä käsin.

Islantilaisen Sjónin massiivisessa romaanissa langanpätkätkin katoilevat kohinaan. Artemis Kelosaari peräänkuuluttaa voimakkaampia vastakertomuksia.

Kuolema haastaa elävät riippumatta siitä, onnistuvatko kuoleman koskettamat ihmiset näille määrätyissä tavoissa surra vai eivät. Kuolema jättää häpeätahran – mutta onko siitä kirjoittaminen likaista työtä?

Kaksi tuoretta runokokoelmaa kuvaa arkista ajelehtimisen tunnetta. Arki on niin lähellä, että vasta siitä kirjoittaessa jokapäiväiset etäisyydet tulevat näkyviksi, ikään kuin katselisi kotiplaneettaa kuusta käsin. Eri sukupolvien kokemusten välillä on kiinnostavia jännitteitä. Arviossa Sami Liuhdon Kuuvuori ja Tuomas Taskisen sekä Venla-Vanamo Asikaisen Lainattua valoa.

Tuija Välipakan kokoelma Uutisia! luo runoutta informaatioähkystä ja mediavirran hyökyaalloista. Miten runous ja median kieli sopivat yhteen? Maiju-Sofia Pitkäsen arvostelu.

”Kahteen aiempaan suomennettuun kokoelmaan verrattuna Meidän tsaarimme väkeä on haukannut kunnianhimoisen tehtävän: kuvata Venäjä, tarkemmin ottaen Venäjän kansa. Onko se edes mahdollista?” Marissa Mehr luki Arja Pikkupeuran uuden Ljudmila Ulitskaja -suomennoksen.

Pauli Tapion esikoisteos säväyttää tarkkanäköisyydellään ja syvällisyydellään. Kokoelman runot kuvaavat kaunistelematta aikamme kurjuutta ja käsittämättömyyttä, mutta rivien välistä voi lukea myös lohdullisia polkuja arkisten elämysten äärelle.
