Miten lämpö haihtuu – essee yhteisöistä, kuolemasta ja Korkeasaaresta →
Eläimen kuolema johtaa taiteen ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Lapsi voi ymmärtää sen muita paremmin.

Eläimen kuolema johtaa taiteen ja elämän perimmäisten kysymysten äärelle. Lapsi voi ymmärtää sen muita paremmin.

Etsimme fiktiosta esikuvia ja ikoneita, jotka nykyisin toimivat esiperseilijöinämme. Sukupolvensa äänet onnistuvat näin peittämään näkyvistä taiteensa laadun.

Lumièren veljesten ensinäytöksessä koettu paniikki on osoitettu elokuvataiteen perustamismyytiksi. Mutta entä kun virtuaalitodellisuus saa meidät väistämään lattian läpi sinkoutuvia valaita ja rakastumaan androideihin? Matias Riikosen essee selvittää.

Antti Tuiskun uuden levyn vastaanotto provokaationa jättää huomiotta, että sen parhaalla kappaleella lauletaan kahvista ja pullasta.

Valokuvataiteilija Maija Tammen androidimuotokuvat ahdistavat Kiasmassa ja maailmalla. Ne rikkovat käsityksiä potreteista ja kertovat jotakin siitä, millaisia haluaisimme olla: tehokkaita, ajattomia, ikuisia.

Oudoissa maailmoissa puhuvat äänet ovat liiankin tuttuja. Miten tuoda esille kokemuksia, jotka eivät pelkästään liudenna miehen ja naisen usein aika mielivaltaisia kategorioita vaan sijoittuvat niiden ulkopuolelle?

Kulttuuritoimittajat ovat jatkuvan attentaatin kohde. Joukkotuhoaseen nimi on tiedote. Voisiko kulttuurijournalisti vielä könytä ylös tiedotteiden pallomerestä, kysyy Vesa Rantama blogissa.

Daniel Malpican työ ja verkostot ovat Suomessa, mutta oleskeluluvan hakijalle ei sallita useampaa toimenkuvaa.

Nuoren Voiman Docpoint-tärpeissä pyhyyden kokemuksia, turkkilaista kuvaesseetä, malawilaista kungfua sekä, sydäntäsärkevästi, maailman viimeinen zairenleveähuulisarvikuonouros Sudan.

Ragnar Kjartanssonin The Visitors (2012) on kuulemma 2000-luvun paras taideteos. Koska paras kiinnostaa aina, Maaria Ylikangas lähti katsomaan teosta.

We are not in Paris, hän sanoo, taputtaa selkään ja avaa minulle oven Senaatintorille, jossa lunta sataa niin kuin ämpärit kaatuvat. Juho Kankaanpään novellissa katsotaan tuntematonta katsojaa.

Illuusio luksuselämästä vaatii työtä, mutta diiva ei kavahda liioittelua. Riikka Ala-Hakulan ja Taija Roihan essee tervehtii transgressiivista diivaa.
