Valkoista huvia – ovatko Erika Vikmanin bileet avoimet kaikille? →
Erika Vikmanin ICH KOMME on valkoisen feminismin ylistyslaulu, jonka kertosäkeen sotilaallisissa huudoissa tiivistyy maailmanpoliittinen ahdinko, kirjoittaa Eliisa Ruusu.

Erika Vikmanin ICH KOMME on valkoisen feminismin ylistyslaulu, jonka kertosäkeen sotilaallisissa huudoissa tiivistyy maailmanpoliittinen ahdinko, kirjoittaa Eliisa Ruusu.

Vuonna 2000 Tampereen kaupunki tilasi kuvataiteilija Marra Lampilta Runopuutarhan, jossa piti olla vedenalaisia runokiviä ja islamilaista ornamentiikkaa. Konkreettinen hanke hautautui byrokratiaan, mutta toteutui Lampin näyttelyissä – ja jatkaa elämäänsä hänen taiteessaan ja hänen tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron ajatuksissa.

Peterson on antanut meille luvan itkeä jatkuvasti, vailla nolostumista.

Kirjoittaja asui Leipzigissa, kiersi Saksaa ja piti kirjaa.

Anu Kaaja matkusti Caspar David Friedrichin taulusta tutulle kalliojyrkänteelle pohtimaan romantiikan ajan ihanteita, katseita ja selfiekuolemia.

Merihaassa järjestetty runokävely todisti, että usein hyljeksityt lajit vahvistavat toisiaan.

2000-luku oli kotimaisen runouden vuosikymmen, mutta ilman Leevi Lehtoa se tuskin olisi ollut sellainen. Lehdon työn ytimessä oli kysymys siitä, mitä teksti tekee. Mutta mitä Lehto itse teki, ja mitä tästä kaikesta syntyi?

Kreikkalaisen antiikin ääni on yksi nykyisyyden taajuus. Jos haluaa soittaa antiikin Kreikan suosituinta puhallinsoitinta aulosta, pitää soitin ensin rakentaa – tai tarkemmin, soittimet.

Kirjailijan suhde hänen teoksensa pohjalta tuotettavaan äänikirjaan voi olla vaikea niin tekijänoikeudellisesti kuin poeettisesti. Löytyykö ratkaisu uusista lukemisen ja kirjoittamisen tavoista?

Painettujen esseiden pohdinnat sukupuolesta suodattuvat sosiaaliseen mediaan usein varmuuksina ja ennalta-arvattavuuksina. Tällöin unohtuu, että essee on pohjimmiltaan epävarmuuksien laji.

Filosofi Maurice Blanchot’n vuonna 1949 ilmestyneen esseen suomennos, joka julkaistiin alun perin Voiman Nihilismi-numerossa (6/2001)

Runouden luo löytävät onnekkaat kulkijat: repaleisessa maailmassa outo ja kummallinen kieli itsessään käy yhteisöstä. Joskus yhteisö on vastaliike, joskus perhonen, ja joskus paradoksaalisesti mökki keskellä erämaata.
