Valokuvataiteilija Maija Tammen androidimuotokuvat ahdistavat Kiasmassa ja maailmalla. Ne rikkovat käsityksiä potreteista ja kertovat jotakin siitä, millaisia haluaisimme olla: tehokkaita, ajattomia, ikuisia.
Miksi 42-vuotias virkamies juoksee ympäri nykytaiteen museota ja kirjoittaa juostessaan? Tämä essee saattaa selittää sen tai sitten ei. Ainakin se kuvaa tapauksen.
Millainen on turvallinen tila? Voiko ihminen punoa turvaverkon eläimelle? Entä itselleen? Tuomas Aitonurmi kirjoittaa taiteen kokemisesta, koulukiusaamisesta, parisuhteesta – ja turvan tunteesta, joka lipeää käsistä kuin saippua.
Ville Hämäläinen sai kissan hoitoon eikä enää pystynyt luopumaan siitä. Yhteys eläimeen tapahtuu siellä, missä sana ei hallitse diktaattorina.
Carl Saganin pyynnöstä Voyager-luotain kuvasi maapallon kaukaa. Todistaako sen pienuus galaktisessa mittakaavassa myös elämän merkityksettömyydestä? Jos planeettamme olisi suurempi kuin mikään muu, olisiko se siten myös tärkeämpi?
”Tieto avaruudesta” on lyhennelmä Pauliina Haasjoen tulevan esseekirjan Himmeä sininen piste ensimmäisestä luvusta.
Isä leikkasi eksänsä pois suvun valokuvista. Esseessä ollaan kadonneen jäljillä.
Realismiodotuksen puuduttama suomalainen lukijahorisontti murtuu esseekirjoissa. Arviossa Siru Kainulaisen elämäkerta lukijana, romaanien lopetuksia luotaava Maailmojen loput sekä Jaana Seppäsen peloton Outokuoriaiset.
Toimittaja Emilia Kukkala luki Antti Nylénin Häviön ja löysi sieltä myös itsensä. Esseessään hän kirjoittaa, että taide ja hoiva ovat vaarallisia nykyiselle yhteiskuntajärjestykselle, jossa hyvän olon ja menestyksen todistelu on tullut imperatiiviksi.
Poissa kotoa esineet tuntuvat vierailta. Heidi Backströmin essee puhuu läsnäolosta ja poissaolon lopullisuudesta.
Asta Lepän esseeteoksen pääkysymys on, miten suomalaiset ja keskiluokka suhtautuvat köyhiin. Voittajien varjot ottaa kiinnekohdakseen Lepän tarkan havainnoinnin, mutta ei epäröi sanoa asioita liioitellen ja ironisestikin.
Volter Kilven romaania Alastalon salissa on perinteisesti tulkittu menneisyyteen sijoittuvan ihanneyhteisön kuvaukseksi, mutta se on salaa myös romaani hirviömäisestä tulevaisuudesta. Se kertoo ajattoman maailman muuttumisesta ajalliseksi ja miehien ja laivojen paisumisesta kohti käsittämättömiä mittasuhteita.
Onko popfilia seksin vastakohta? Miksi meitä pitäisi kiinnostaa pop-esseistin henkilökohtainen liikutus? Esseisti ja muusikko Jantso Jokelin kertoo, kuinka nautinnollista on olla kirjoittamatta musiikista.
