Ani Adigyozalyan / Unsplash
Koira metsässä.

Eläin ihmisen takana

Arvio
|
Emma Hirvisalo
|

Tiina Raevaaran päiväkirjamaisen esseen ja tietokirjan yhdistelmä Minä, koira ja yhteiskunta perkaa ihmisen suhdetta muunlajisiin.


 

Tiina Raevaara:
Minä, koira ja ihmiskunta: Lajienvälisen yhteiselon historia.
317 s. Like 2022.

 

Joitain vuosia sitten geenitutkija-kirjailija Tiina Raevaara uupui. Kriisi antoi kimmokkeen selvittää, mistä jotkut hänelle ominaiset, uupumukseen altistavat piirteet olivat peräisin. Tuloksena syntyi omia tuntemuksia ja kansantajuisesti ihmisen suhdetta muunlajisiin eläimiin tarkasteleva teos.

Eläinsuhteen pohdinta alkaa koirasta, mutta laajenee pian koko elonkirjoon: Youtubesta seurattaviin sääksipariskuntiin, koe-eläiminä käytettyihin hiiriin sekä tuotantoeläimiin. Lajina koira on Raevaaralle henkilökohtaisesti merkityksellisin, mutta se saattaa olla sitä koko ihmiskunnalle: minkään muun lajin kanssa ei ihminen ole kulkenut yhdessä yli 30 000 vuotta. Kun ihminen ensin itse domestikoitui, seuraavaksi domestikoitui tämän rinnalle koira. 

Minä, koira ja ihmiskunta juoksuttaa otsikossaan mainittuja kolmea fokusta rinnakkain. Siinä missä henkilökohtainen on poliittista, evolutiivinen ilmenee myös henkilökohtaisella tasolla, vaikkeivat vallitsevat painotukset evoluutiosta ensi silmäyksellä siltä vaikuttaisikaan. Kun Raevaara pohtii tapaansa olla yliempaattinen ja valtavirtaa eläinrakkaampi, hän löytää uskottavia perusteita sille, että näillä piirteillä on ollut, ja tulee jatkossakin olemaan, keskeinen merkitys ihmislajin selviämiselle.

 Eläinsuhteen pohdinta alkaa koirasta, mutta laajenee pian koko elonkirjoon: Youtubesta seurattaviin sääksipariskuntiin, koe-eläiminä käytettyihin hiiriin sekä tuotantoeläimiin.

Paleoantropologi Pat Shipmanin ajatuksiin tukeutuen Raevaara esittää, että nimenomaan eläinyhteys – lukuisissa eri muodoissaan – kehitti ihmisen sellaiseksi kuin tämä on. Esimerkiksi juuri koiran avulla ravinnon hankkiminen metsästyksessä helpottui. Väite on sillä tavalla radikaali, että se haastaa kahden aikamme tunnetuimman populaarin selittäjän teoriat ihmiskunnasta. Siinä missä Yuval Noah Hararin mielestä jaetut myytit ovat olleet avain Homo sapiensin kehitykselle, Rutger Bregman uskoo niin kutsutun menestyksemme syyksi lajimme perustavanlaatuisen pyrkimyksen kiltteyteen. Raevaara ei täysin hylkää näitä selitysmalleja, mutta huomauttaa niiden vaillinnaisuudesta: niissä ihminen historioineen nähdään ikään kuin tyhjiössä, ilman monilajista todellisuuttamme.

Teoksessaan Eläin joka siis olen (suom. Anna Tuomikoski, Tutkijaliitto 2019) filosofi Jacques Derrida pohtii muunlajisten eläinten asemaa ontologisena kysymyksenä. Eräs Derridaa häiritsevistä oletuksista on, että eläimillä ei olisi mieltä, koska ne eivät käytä kieltä samalla tavalla kuin ihmiset. Edelleen eläimen mielestä ja sen toiminnoista puhuvia syytetään herkästi inhimillistämisestä tai antropomorfismista. Mutta voiko ihminen tosiaan omia mielen ja kognitiiviset kyvyt pelkästään itseään määrittäviksi piirteiksi? Kuten eläinten kieliä tutkinut filosofi Eva Meijer huomauttaa teoksessaan Mistä valaat laulavat? (suom. Mari Janatuinen, Art House 2018), tällä oletuksella eväämme kategorisesti näiden kykyjen mahdollisuuden muunlajisilta. Lähtökohta ei varsinaisesti auta meitä ymmärtämään muita eläimiä paremmin. Samassa hengessä Raevaarakin ajattelee, että on hedelmällisempää inhimillistää liikaa kuin liian vähän – varmuuden vuoksi, ja esittelee tuoreita, ennakkoluulottomia tutkimuksia, joilla eri lajien tietoisuudesta on opittu yllättäviä seikkoja. Biologin näkökulmasta hän myös huomauttaa, että ”antropomorfismi on ihmisaivojen normaali toiminto – – sitä voi käyttää hyvään tai huonoon, itsessään se ei ole kumpaakaan”.

Raevaaran mielestä olemme historiamme aikana useammalla rakenteellisella tavalla ”valinneet pahuuden”.

Antropomorfismin syytöksistä huolimatta suurin osa ihmisistä pitää muunlajisten yksilöiden tietoisuutta itsestäänselvyytenä – ainakin silloin, kun kohtaa itse näitä yksilöitä. Raevaara tarkastelee ihmisten toisaalta suurta kiintymystä eläimiin, toisaalta niille aiheuttamaa systemaattista ja laajamittaista kärsimystä ”aggressiivisuuden paradoksin” kautta. Kädellistutkija-antropologi Richard Wranghamin mukaan evoluution aikana ihmisestä on tullut lauhkeampi välitöntä ympäristöään kohtaan. Kehityksen on kuitenkin osaltaan mahdollistanut kyky proaktiiviseen, eli suunnitellumpaan aggressioon – kuten vaarallisten yksilöiden eristämiseen pois yhteisöstä. Raevaaran mielestä olemme historiamme aikana useammalla rakenteellisella tavalla ”valinneet pahuuden”. Hyvä uutinen on, että voimme myös valita toisin, toimiihan kulttuuri ”vanhaa varioimalla ja uuden päälle rakentamalla”. Meidän tulisi pikaisesti päivittää kuvamme hyvästä ja tavoiteltavasta ihmisyydestä.

Raevaara rakentaa pääargumenttiaan eläinten tärkeydestä maltillisesti ja huolella. Hän tarkastelee aihetta oman ydinosaamisalueensa biologian lisäksi myös eri alojen tutkimusten näkökulmista, ja yleensä juuri eri tieteidenalojen risteymäkohdassa työskentelevien tutkijoiden työn kautta. Teksti on kansantajuista, mutta sillä ei ole tarvetta tehdä monimutkaisista ilmiöistä yksinkertaisia väittämiä: vankka tutkijan ammattitaito näkyy. Lopussa olevat lukukohtaiset viitteet ja lukuvinkit toimivat hyvänä kontekstualisoivana lisänä.

Tyyliltään Minä, koira ja ihmiskunta on yhdistelmä tietokirjaa ja päiväkirjamaista esseetä. Omakohtaisuuden tuominen teokseen vaikuttaa keinolta laajentaa aihetta yli kuivan tiedetekstin rajojen ja kirjoittaa sellaisistakin intuitiivisista aavistuksista, joita koskevaa tutkimusta ei vielä ole olemassa. Myös affekteja ja tunteita voi olla luontevinta käsitellä juuri itsestä käsin. Anekdootit jo edesmenneestä Rauni-saksanpaimenkoirasta ja nykyisestä Igor-puudelista hersyvät syvää kiintymystä puolin ja toisin, sekä havainnollistavat koiran ja tämän ihmisen tiivistä suhdetta.

 

Välillä tärkeä sanoma on hukkua kirjailijan ajoittain kiehtovien, mutta useimmiten banaalien, aiheeseen liittymättömien itsekertomusten sekaan.

Minälähtöisessä tekstissä piilevät myös teoksen suurimmat ongelmat. Välillä tärkeä sanoma on hukkua kirjailijan ajoittain kiehtovien, mutta useimmiten banaalien, aiheeseen liittymättömien itsekertomusten sekaan. Pahin on kenties useamman sivun jatkuva kirjoittajan selvitys omista unistaan. Myös ylimalkainen kuvailu – suomalaisille, suomeksi – siitä, miltä maa näyttää lumen sulamisen jälkeen, vaikuttaa absurdilta. Näkemyksellisellä editoimisella turhin ja solipsistisin sisältö olisi saatu karsittua pois henkilökohtaista aspektia menettämättä. Nyt joissain luvuissa minästä, koirasta ja ihmiskunnasta uhkaa ylikorostua juuri minä.

Toisaalta tiedetään, että minävetoinen proosa myy nyt hyvin. Siitä kertoo autofiktion ennennäkemätön suosio. Raevaara on kirjoittanut niin tietokirjoja kuin myös kauhua ja fantasiaa hyödyntävää kaunokirjallisuutta. Hänellä jos kenellä on kyky puhua erilaisille yleisöille ja tuoda heidän tietoisuuteensa uusia ajatuksia. Ehkä omakohtaisuuden korostaminen on tapa puhua ihmisten eläimiin kohdistamasta julmuudesta ja ilmastonmuutoksesta niille lukijoille, jotka eivät tarttuisi vaikkapa Derridan tai suomalaisfilosofien opuksiin?

 

Lue myös nämä kritiikit:

Willy Kyrklund: Aigaion – Matka Tabasiin. Suom. Niko-Matti Ahti. Poesia 2022.
Päivi Liski: Erään kanan tarina. S&S 2022.
Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia 2021.

Arviot