Kulkevaa esseetä

Willy Kyrklundin esseissä tehdään matkaa maailmassa ja kielessä.

Willy Kyrklund:
Aigaion – Matka Tabasiin.
Suom. Niko-Matti Ahti.
195 s. Poesia 2022.

”Ihmisen osa on olla ihminen. Tätä ei ole erityisen vaikea muistaa, jos siitä muistutetaan.” Näin Willy Kyrklund vastaa matkaesseissään perimmäiseen kysymykseen ihmisen osasta.

Kyrklund (1921–2009) oli suomenruotsalainen kirjailija, joka kirjoitti myös proosaa, näytelmiä ja runoutta. Niko-Matti Ahti on suomentanut kaksi kokoelmallista Kyrklundin matkaesseitä yksiin kansiin. Aigaionissa Kyrklund viettää aikaa Kreikan saaristossa ja Matkassa Tabasiin hän kulkee Iranin alueilla. Teoksissa on maantieteellisten fokustensa lisäksi omat

painotuksensa. Matka Tabasiin antaa ääntä persialaisen historian kerroksille: myyteille ja runoudelle, Aigaionissa Kyrklund kirjoittaa enemmän omakohtaisista sattumuksista luonnon, paikallisten ihmisten ja uskonnon äärellä. Matkakuvaukset rakentuvat Kyrklundin kokemuksista maailmalla, havainnoista ja pohdinnoista sekä tiedosta, jota hän jakaa vierailemistaan kulttuureista.

Kieli on niin poikkeuksellista ja omalaatuista, että välillä se, mitä käsitellään, jää taka-alalle.

Suomentajan esipuhe on oivallinen. Hän kontekstoi Kyrklundin alunperin vuosina 1957 (Aigaion) ja 1959 (Matka Tabasiin) julkaistut teokset osaksi matkakirjallisuuden jatkumoa, puuttuu kirjailijan ummehtuneisiin 1950-lukulaisiin näkemyksiin ja johdattaa lukijaa katsomaan maailmaa Kyrklundin silmin. Käännöstyö on taiten tehty. Lukija pääsee suomennoksen kautta tunnustelemaan vaivattomasti Kyrklundin kielellistä hienomotoriikkaa.

Lajityyppi on matkaessee, mutta teksti rönsyää myös matkapäiväkirjan ja proosan puolelle. Ajoittain kirjoitus kääntyy kielelliseksi läsnäoloksi, joka mielletään usein runouden tontille kuuluvaksi. Esimerkiksi pohtiessaan kaskaan olemusta Kyrklund päästää kielen valloilleen: ”Painoton kirkassiipinen kaskas on ilmaa ja valoa, kaskas on lauluaan, mutta ei enempää, kirkuvaa, kirskuvaa, läpitunkevaa, alituisen toistavaa, vihlovaa, viheltävää auringonhymniä.” Kieli on niin poikkeuksellista ja omalaatuista, että välillä se, mitä käsitellään, jää taka-alalle. Kieli ei pelkisty todellisuutta ja tapahtumia kuvaavaksi välineeksi. Rekisterien hienovaraiset vaihdokset ja vivahteet kutsuvat jatkamaan lukemista.

Teoksissa huumori kukkii monissa muodoissa. Se on eleetöntä ja salakavalaa, banaalia, ironista tai itseen kohdistuvaa. Mutta kuten muutkin tunnelmat, se rakentuu pitkälti kielen sävyjen vuorottelun myötä. Ironian ja vilpittömyyden väliä kulkiessaan Kyrklund ankkuroituu pikemmin avoimuuden puolelle. Suurelta osin maailma näyttäytyy ihmeellisenä – se on rujoudessaan kaunis, hauska ja välitetty. Kolonialistiset juonteet eivät kuitenkaan naurata. Kyrklund ottaa esimerkiksi osaa idän naisten seksualisointiin ja esittää heidät mystisinä. Hän kirjoittaa Shirazin viinistä ja vertaa tumman viinin kitkerää makua kurkkumehuun sekä ”mongolialaisen kaunottaren” huuliin.

Teoksissa rakentuu kuva inhimillisyyden pienuudesta suuressa maailmassa, joka on täynnä toistoja ja ihmisen ylittävää jatkuvuutta.

On koskettavaa, miten esseissä rakennetaan ajankulun tuntua toistolla. Kyrklund huomaa maisemasta jatkumot, miten ”tyrskyt kampasivat ja kampasivat” hiekkarantaa, jolla Kyrklundin omaa paikkaansa hakeva lapsi kulki itsekseen. Kyrklund myös havainnoi kielen toistoja. Hän kuvailee, miltä tuntuu kuulla Hafizin runoa, jonka ”[s]äkeet löivät kuin laineet, yksi toisensa jälkeen. Runomitta tuskin havaittavissa, kuin veden pohjalla aaltojen läpi näkyvä kalteri, alituinen loppusointu, koko ajan toistuva, kuin tyrskyn kohina hiekassa.” Ateenaan sijoittuvassa pääsiäiskuvauksessa äänimaisema kertautuu aaltojen kaltaisesti: ”Pitkänperjantain kellot kumisevat. Dong – suru. Dong – suru.” Kyrklund jatkaa tekemällä huomioita arkisen elämän jatkumisesta pyhäpäivänä, holtittomasta katukaupasta, juhlakynttilöistä, ja palaa sitten takaisin kuminaan: ”Dong – suru, sanoo kello. Dong – suru.”

Kyrklundille ihminen on katoavainen. Teoksissa rakentuu kuva inhimillisyyden pienuudesta suuressa maailmassa, joka on täynnä toistoja ja ihmisen ylittävää jatkuvuutta. Samalla syntyy kuva yhteenkuuluvuudesta. Toistojen rakenne niin elämässä kuin kielessä kannattelee ihmistä (ja runoilijaa).

Lue myös nämä kritiikit: 

Päivi Liski: Erään kanan tarina. S&S 2022.
Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta: Lajienvälisen yhteiselon historia. Like 2022.
Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia 2021.