Kieli ja ruumis
Suvi Vallin Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja saa hetkeksi unohtamaan, että joskus on keksitty sellainenkin hömpötys kuin kartesiolainen dualismi.
Suvi Valli:
Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja.
240 s. Poesia 2021.
Kolme runoteosta julkaisseen Suvi Vallin esikoisesseekokoelma valottaa asentojen, sanojen ja ajattelun risteymäkohtia. Jokainen sen viidestätoista esseestä ottaa yhden asennon tai liikkeen tarkkaan syyniin. Kokonaisuudessaan Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja tekee selväksi, ettei ole merkityksetöntä ruumista tai sen muotoa, joka ei olisi altis lukemiselle tai jonkun hermeneuttisen välineistön tavoitettavissa. Näin ruumis ja sen asennot vuotavat ajatteluun ja kieleen. Ja ehkä kielestä tihkuu jotain takaisin ruumiiseen, senhetkiseen ryhtiin tai käyntiin. Vallin sanoin, ”otamme asentoja, mutta – – asennot myös ottavat meidät”.
Monentapaista hortoilua
Ruumiin ja kielen välisistä jatkuvista salakuljetuksista todistaa muun muassa kokoelman avaava, kävelyä käsittelevä essee ”Museoasento: käyskentely kädet selän takana”, joka tuntuu etenevän kuin kävely itse. Kirjoitus purkaa arkipäiväisen toiminnon osiin ja valottaa, miten itsestäänselvän, rutiininomaisen liikkeen lisäksi se koostuu myös epävarmuuden elementeistä ja ainaisesta alttiudesta ennalta-arvaamattomille sattumuksille.
Vallin tausta runoilijana näkyy keskenään jännitteisten asioiden parissa viihtymisessä. Kuten kävely myös esseistiikka on parhaimmillaan yhdistäessään villit aasinsillat pedanttiin argumentaatioon ja metodiseen sanojen merkitysten esiin kampaamiseen. Välillä hämmennyn ja käännyn katsomaan taakseni, selaamaan juuri lukemiani sivuja: miten Jyväskylän Harjulla maleksivat sedät liittyvätkään Miami Viceen, Beethoveniin, 1800-luvun taiteilijamuotokuviin ja saksan kielessä halaamista tarkoittavan sanan epäsymmetrisyyteen ja epäumpikujamaisuuteen? Tai edelliset Thomas Bernhardin Kortinpeluu-nimiseen pienoisromaaniin (1917, suom. Tarja Roinila 2016, Teos), jossa ajuri tivaa päähenkilöltä, miksi tämä ei enää saavu majataloon pelaamaan korttia? Kokonaisuus ei hahmotu kiteytettäväksi, mutta Vallin esseistiikan parissa sellaisista vaatimuksista luopuu mielellään. Siinä on runon logiikka, joka lipoo kohti jotain muuta.
Miten Jyväskylän Harjulla maleksivat sedät liittyvätkään Miami Viceen, Beethoveniin, 1800-luvun taiteilijamuotokuviin ja saksan kielessä halaamista tarkoittavan sanan epäsymmetrisyyteen ja epäumpikujamaisuuteen?
Usein esseiden assosiatiiviset harppaukset tuntuvat siltä kuin hihasta repisi joku maailmalle avoinna liehuva nousuhumalainen. Joskus pysähdytään ihmettelemään yksittäisen etuliitteen kaltaisen kielenpalasen tuntua. Joskus juuri kieli vie eteenpäin, kun jalat pysähtyvät: ”Seisahdun liikennevaloihin kuin valkea torni tai lähetti, nappula jolla on kaksi jalkaa ja jalkojen välissä karvaa”. Hauskuus syntyy äänteiden ja sanojen yllättävillä samankaltaisuuksilla revittelystä – röyhkeydestä viedä asiat kohtuuttoman pitkälle.
Huumorin lisäksi teoksessa on myös toinen vakituinen vieras: suru. Sen ennalta arvaamattomat vihlaisut liittyvät useimmiten 44-vuotiaana kuolleeseen, Beethovenia rakastaneeseen alkoholisti-isään. Isä pilkahtelee kokoelmassa siellä täällä esimerkiksi rassaamassa autoaan tai kiskomassa tikkaa pohkeestaan. Valli ujuttaa henkilökohtaisen tekstiinsä salakavalalla tavalla: oman ja läheisten ruumiiden rapistumisen ja kivun kautta. Essee viuhoo karnevalistisesti eteenpäin ja altistaa samalla lukijansa elämän hauraudelle.
Vaikka useimmat esseet sivuavat Vallin elämää ja lapsuutta, tunnustuksellisuus ei jää pelkäksi itseisarvoksi. Muistot ja aistimukset antavat kimmokkeen yhteiskunnallisten ja yleisinhimillisten teemojen käsittelylle. Toisaalta omasta kokemuksesta kumpuavien havaintojen päätehtävä voi olla myös antaa virtuoottimaisen kielen kuljettaa eteenpäin, kuten toteamus koulun liikuntatunnilta ”tuntuu kumimatolta koko salin lakeudelta”. Se on enemmän kuin tarpeeksi.
Essee viuhoo karnevalistisesti eteenpäin ja altistaa samalla lukijansa elämän hauraudelle.
Tyypillisen otsikosta ja leipätekstistä koostuvan esseen lisäksi kokoelmasta löytyy muodollisesti kokeilevampaa kirjoitusta. Niistä ”Voimistelua” on kuin proosarunon ja esseen ilahduttava risteymä, jossa ”HAARA” ja ”PERUS” vuorottelevat eräänlaisina alaotsikoina. Nämä kaksi asentoa eivät juuri sävytä niitä seuraavia yksittäisiä lyhyitä osioita, mutta niiden vaihtelun luoma pakonomainen rytmi ylettyy lukijaan asti. Liikuntatunneilta tuttu harjoite saa aikaan tunteen, että oma ruumis ei aina ole oma tai edes tuttu, vaan se hyppii jonkun muun tahtiin (kuten tamburiinia hakkaavan opettajan) tai painautuu maahan välitunnilla ahdistelevien poikien painon pakottamana.
Keskiössä eivät aina ole ihmisruumiin asennot. ”Kyyhöttäminen”-esseessä analyysin kohteena on jänisten, kissojen ja koirien tapa kököttää kyyryssä. Tekstissä viitepisteitä on vain muutama: 1800-luvun alkupuolella saksassa syntynyt ”Jänis istui maassa” -lastenlaulu, Erkka Filanderin runous ja Vallin lapsuudenperheen kissa. Silti se onnistuu porautumaan syvälle eläimen kyyhöttömiselle ominaiseen ristiriitaan ulkoisen asennon ja sisäisen olemuksen välillä. Lyhyt essee ei päädy mihinkään selvään lopputulokseen, vaan jättää mahdollisuudet ja merkitykset löyhyämään.
Poeettisen tiedon kavaluus
Hallittua kaatumista on tiheänään ilahduttavia faktoja. Niistä osa paljastuu jopa perustavanlaatuisiksi. Esseestä ”Makuuasento: Lepo ja ikuinen lepo” opin, että sana keho otettiin käyttöön vasta vuonna 1945, kun lääketieteessä tarvittiin yksiselitteinen termi vastakohdaksi kuolleelle ruumiille.
Välillä tiedonjyväsiä putoilee siihen tahtiin, että tekee mieli puhaltaa peli poikki. Samaisessa makuuasentoa käsittelevässä esseessään Valli mainitsee ohimennen, että hautakivi saattaakin olla joskus vainajan jalkopään, ei pään, yläpuolella, sekä viittaa uskomukseen, jonka mukaan ”vainajan sielu siirtyy hänen haudallaan kasvavaan puuhun”. Kutkuttavaa ja kenties uskottavaa. Haluan silti todisteita. Kohtiin ei ole merkitty lähteitä, eikä nopea googlailukaan tuota tulosta. Tieto jää kellumaan tyhjän päälle – ollako vai eikö olla?
Edellä mainitun kaltaiset tapaukset saavat pohtimaan lähdeviitekäytäntöjä esseistiikassa yleisimminkin. Mikä tällaisen tiedon status on suhteessa lähdeviitoitettuihin kohtiin? Onko kirjoittaja ajatellut, että asia on joko kaikkien tiedossa tai vähintään helposti löydettävissä? Vai onko kyseessä halu pitää viitteet minimissä jonkinlaisen keveyden vaikutelman saavuttamiseksi? Vaikuttaako tässä teoksen lävistämä, eri muodoissa ilmenevä runouden vaikutus, sen logiikan röyhkeys ja haluttomuus selittää auki?
Välillä tiedonjyväsiä putoilee siihen tahtiin, että tekee mieli puhaltaa peli poikki.
Joskus harvoin lähteiden puuttuminen myös nakertaa luottamusta tekstiin. Esseessä ”Ajan osoittimet: Käsivarret ja auringon asennot” esiintyvä väite ”[e]nglantia puhuvat tietävät, että kellolla on käsivarret, arms”, kaipaisi tuekseen painavia todisteita. Se on ennenkuulumaton, eikä löydä vastakaikua esimerkiksi englanninkielisen maailman keskeisimmästä sanojen ja fraasien dokumentoijasta, Oxford English Dictionarystä. En kiellä, etteikö arms olisi tässä yhteydessä kuvaavampi termi kuin clock hands – kapoiset kellotaulun osoittimet todellakin muistuttavat enemmän käsivarsia kuin kämmeniä. Vallin väärinkäsityksen taustalla vaikuttanee sama ilmiö, jonka hän tunnistaa muiden sanojen kohdalla toisissa esseissään: joskus idiomaattiset termit eivät ole niitä semanttisesti järkevimpiä. Kehon tavoin myös kieli ja sen palaset voivat olla kurittomia, eivätkä ne aina antaudu loogisen tarkastelun säyseiksi välineiksi.
Kokoelman mielenkiintoisinta antia ovat nykyisen lingua francamme sijasta saksankieliseen kulttuuriin liittyvät teokset ja ilmiöt. ”Joutavuuksissa” Valli käsittelee toimettoman toimeliaisuuden puolestapuhujaa, Baltiassa, Venäjällä ja Suomessa vaeltanutta kirjailija Johann Gottfried Seumea. Kävelemisen terveyshyötyjen ja sen sivistystä edesauttavien vaikutusten lisäksi Seume näki maleksimisen myös toteuttavan sananvapauden, tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden ihanteita. ”Pyllistyksessä” Valli lähilukee erään Beethovenin liedissä esiintyvän Christian Felix Weißen runon malliesimerkkinä vuosisatoja jatkuneesta naislukijalle pyllistämisestä. Esseisti päättää tekstinsä takaisinpyllistykseen: antonyymiseen käännökseensä samaisesta runosta.
Kehon tavoin myös kieli ja sen palaset voivat olla kurittomia, eivätkä ne aina antaudu loogisen tarkastelun säyseiksi välineiksi.
Englannin yhä enenevässä määrin valtaamassa todellisuudessa jonkin muun kulttuurin tuotosten tuominen lukijan tietoisuuteen muistuttaa, että toisen suosio ja toisen epäsuosio eivät kerro niiden arvosta. Samalla tavalla kuin Jyväskylän Harju tai Kymenlaakson maisemat eivät tosiasiassa ole vähäisempiä tärkeydeltään kuin Helsinki tai Uusimaa ylipäätään, vaikka suurin osa Suomessa kirjoitettavista kaunokirjallisista teksteistä jälkimmäisiin paikantuukin.
Yllättävät sukulaisuudet
Valli on suomentanut Seumen matkakirjan Kesä 1805 (1806, suom. 2018, Poesia) ja hänen kiinnostuksensa saksan kieleen ja kulttuuriin käy teoksen aikana selväksi. Silti jollakin perimmäisellä tavalla Hallittua kaatumista vaikuttaa olevan saksalaisen sijaan läheisempää sukua ranskalaiselle mielenmaisemalle. Siinä missä teos saa hetkeksi unohtamaan, että joskus on keksitty sellainenkin hömpötys kuin kartesiolainen dualismi, on se myös velkaa Descartes’n perinnölle: valistusajan Ranskassa jyllänneelle halulle selittää maailmaa, minkä osuvin ilmentymä on kiistatta Denis Diderot’n 28-osaiseksi paisunut Encyclopédie (1751–1772). Tuoreempia, tosin ohuempia esimerkkejä samasta hurjapäisyydestä ovat Georges Perecin Tiloja/Avaruuksia (1974, suom. Ville Keynäs 1992, Loki-Kirjat) sekä Roland Barthesin Rakastuneen kielellä (1977, suom. Tarja Roinila 2000, Nemo). Molemmissa jonkin hankalasti hahmotettavan mutta olennaisen ilmiön taksonomiointi yhdistyy leikkiin vakavuudesta. Kun asioita eritellään ja nimetään tarpeeksi itsevarmoin vedoin, ne tunkeutuvat osaksi todellisuutta.
Yhtäkkiä museoasentoiset, kumarassa kädet selän takana käyskentelevät sedät valtaavat naapuruston – eivät lukumäärällään, vaan asentoon laskostuvilla merkityksillä. Mistä sedät tulivat? Vai onko kyse sittenkin, Vallia lainatakseni, siitä, että ”näkemisestä itsestään, itsestäänselvyydestä, [on tullut] nähtävyys”?
Lue myös nämä kritiikit:
Willy Kyrklund: Aigaion – Matka Tabasiin. Suom. Niko-Matti Ahti. Poesia 2022.
Päivi Liski: Erään kanan tarina. S&S 2022.
Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta: Lajienvälisen yhteiselon historia. Like 2022.
