Eläimellinen ihminen, inhimillistetty eläin

Päivi Liskin novellikokoelmassa kaiverretaan sorsan nimi karsikkopuuhun ja haistellaan pikkuhousuja.

Päivi Liski: 
Erään kanan tarina.
192 s. S&S 2022. 

Päivi Liskin esikoisnovellikokoelmassa Erään kanan tarina myötäeletään eläinten ja omalaatuisten ihmisten kanssa. Novellit kuvaavat absurdia elämänmenoa niin suomalaisen järvi-idyllin liplatuksen kuin ratikkakiskojen kolinankin ympäröimänä. Isä kuolee ja samaan aikaan äiti lyö päänsä metsässä, saa aivovaurion ja alkaa hiljalleen hiipua pois. Huumoria ei säästellä, draamaa kehkeytyy ja tilanteet lähtevät laukalle. Romanssin petetty osapuoli obsessoituu neuroottisuuten saakka lemmittynsä luota löytyneistä pikkuhousuista, joita rakastaja väittää äidilleen kuuluviksi.

Liski rakentaa kiinnostavia kertojanääniä, joita usein yhdistää erityinen suhde eläimeen. ”Oikeaa rakkautta” -novellin päähenkilö Silja on koiransa Niilon kanssa niin läheinen, että se on muiden mielestä epäilyttävää: ”Jarkko pitää minua tyhmänä ja kyllä minä tiedän mistä se johtuu, siitä kun minä kerran sanoin, että Jumala on ihmiselle ja koiralle sama ja että me Niilon kanssa rukoiltiin Pasilan eläinmessussa.” Toisessa novellissa Mari-lapselle on yhtä tärkeää kirjoittaa karsikkopuuhun niin sukulaisten kuin isän tappaman tappaman sorsan nimi. Useille eri novellien kertojille on yhteistä kaivata lempeyttä ympäristössä, jossa eläimiin suhtaudutaan julmasti. 

Huumoria ei säästellä, draamaa kehkeytyy ja tilanteet lähtevät laukalle.

Myös seksuaalisuutta lähestytään faunan kautta. ”Okapi”-novellin okapeja ihaileva kertoja haluaa juustotiskin myyjää: ”Hän laskee sorkkansa ja tutkii minua. Parakautsupuun latvat huojuvat rinnassani kun ojennan puhelinnumeron. Hänen huulensa vetäytyvät ja paljastavat leveät kasvissyöjänhampaat, ja minun tekee mieli nuolaista niitä mutta tiskin lasi erottaa meidät toisistamme.”

Seksuaalisuuden ja eläimyyden toisiinsa vuotaminen hämmentää sopivasti. Ehkä lukijaa koetetaan johdattaa hieman levottomille vesille. Erotiikkaa tihkuu arkipäivisistä esineistäkin. Avain muuttuu seksuaalisuuden symboliksi, kun ”Hyönteistiedettä”-novellin kertoja yrittää päästä nuoruuden rakkautensa kotiin: ”Hän veti avaimen pesästä: se näytti pieneltä kuin kesken kutistunut elin.”

Myös seksuaalisuutta lähestytään faunan kautta.

Kerronta on aukkoista ja jättää lukijalle tulkinnanvaraa. Samalla monimerkityksellisyys ja terävät leikkaukset ovat keino rakentaa komiikkaa. Parhaimmin teksti soljuu silloin, kun kerronta suodattuu lasten näkökulmasta. Lyhyet toteavat lauseet luovat jännitettä kielen ja kuvattavien tapahtumien räiskyvyyden välille. Joskus hauskuuden ja karmivuuden erot tuntuvat hiuksenhienoilta. Toteavuuden välistä pääsee välillä purkautumaan lyyrisiä jaksoja. Eläimyyden parissa kieli vapautuu rönsyämään: ”Leppäkerttu lentää kohti läheistä kerrostaloa. Se valitsee ensimmäisen kerroksen ikkunan, ryömii valkoisiin puitteisiin ja jää odottamaan horrokseen vaipumista mutta vielä ennen kuin se silmissä sumenee, se näkee mielessään niityn, joka kasvoi ennen vastapäisen kerrostalon paikalla ja kukki valkoapilaa ja peurankelloa.” 

Novellit tukevat toisiaan ja muodostavat kummallisen kutkuttavan kaleidoskoopin yhteyksien etsinnästä. Teoksen ytimessä ovat suhteet muihin – toislajisiin ja oman lajin edustajiin, joista jälkimmäisten kanssa on yleensä suuria ongelmia. Etenkin äitisuhteet ja romanttiset kuviot miesten kanssa ovat haasteellisia. Muista eläimistä löytyy yhteyttä ja samastumispintaa enemmän kuin tavallisesta kaduntallaajasta. Suhteet eläimiin muuttavat jopa ympäristön havainnoinnin tapaa: ”Pisarat pistelevät hiekkaan reikiä kuin pikkuriikkiset eläimet avaisivat suitaan ja hengittäisivät kanssani”.

Teoksen ytimessä ovat suhteet muihin – toislajisiin ja oman lajin edustajiin, joista jälkimmäisten kanssa on yleensä suuria ongelmia.

Outous ottaa teoksesta tilaa. Novellikokoelmassa nostetaan hattua myös absurdin kirjallisuuden klassikolle, Kafkan Muodonmuutokselle. Erään kanan tarinassa kertoja tosin vain kuvittelee tai haikailee muuttuvansa niin torakaksi, kirvaksi kuin leppäkertuksikin. Lajirajat hämärtyvät.  

Kokonaisuutena novellikokoelma on kokeellinen, vetävä ja hauska. Samalla se haastaa lukijaa ja koettelee ihmisen erillisyyttä muusta luomakunnasta.

Lue myös nämä kritiikit:

Willy Kyrklund: Aigaion – Matka Tabasiin. Suom. Niko-Matti Ahti. Poesia 2022.
Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta: Lajienvälisen yhteiselon historia. Like 2022.
Suvi Valli: Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja. Poesia 2021.