Rachel Cuskin romaanitrilogiassa yksityinen ja yleinen juontuvat toisistaan
Suunta on siis kohti oman elämän haltuunottoa, ja työkaluksi ehdotetaan ajattelua. Jos haluamme ohjata valintojamme, on tärkeää tunnistaa niiden takana olevat tunteet ja uskomukset. Tämän ketjun näkyväksi tekeminen on Cuskin trilogian kantava idea.
Rachel Cusk:
Ääriviivat. (Outline, 2014) Suom. Kaisa Kattelus
207 s. S&S 2018
Siirtymä. (Transit, 2016) Suom. Kaisa Kattelus
218 s. S&S 2019
Kunnia. (Kudos, 2018). Suom. Kaisa Kattelus
203 s. S&S 2020
Kanadalaissyntyisen Rachel Cuskin (s. 1967) romaanitrilogia Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia on ajattelun, keskinäisen kunnioituksen, mielekkään konfliktinratkaisun, feministisyyden ja yhdenvertaisuuden asialla.
Trilogian päähenkilö ja minäkertoja on nimeltään Faye. Hän on kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, keski-ikäinen nainen, kahden pojan äiti ja eronnut. Päätösosassa hän on avioitunut uudestaan.
Sivuhenkilöitä on paljon. Jotkut heistä Faye kohtaa sattumalta kuten vaikkapa vierustoverin lentokoneessa. On myös tuttavia, esimerkiksi naapurit, muutama kollega, ystäviä lapsineen ja oppilaita.
Muodoltaan romaanit ovat episodimaisia. Ne koostuvat leimallisesti eri ihmisten elämänkokemuksia kuvaavista tarinoista, joissa pohditaan ihmissuhteiden, kuten avioliittojen ja ystävyyksien ehtoja, olemusta ja kehitystä. Nostan isosta määrästä kaksi erityistä esimerkkiä: riemastuttavan tarinan tytöstä, joka vihaa valehtelua ja juoksee siksi usein huoneesta kädet korvillaan. Ja miehen, joka perheen sairasta koiraa lopetettaessa on paikalla yksin ja koskettavasti toivoo, että toinen ihminen tulisi vapauttamaan hänet vastuusta.
Lisäksi on oppilaiden ja kollegojen kirjoittamia omaelämäkerrallisia tarinoita.
Trilogiassa ollaan paljon liikkeessä. Ääriviivat-romaanissa Faye saapuu Ateenaan opettamaan kirjoittamista. Siirtymä-romaanissa hän on saapunut Lontooseen ja ostanut uuden kodin, jota remontoi. Kunnia-romaanissa hän osallistuu ulkomailla kirjallisuusfestivaaliin.
Konflikteja silti toki on kosolti, sisäisiä ja ulkoisia.
Reaalitason tapahtumia ei näiden ääriviivojen ja yllä mainittujen kohtaamisten lisäksi juuri ole, tarinan voi pikemminkin nähdä Fayen matkana elämänvaiheesta toiseen.
Jännite romaaneissa ei kulje juonenkäänteet edellä. Konflikteja silti toki on kosolti, sisäisiä ja ulkoisia, ja siltä kannalta katsottuna trilogia rakentuu tavanomaisesti haluamisen ja pyrkimisen varaan.
Mutta kun yleensä romaaneissa valtasuhteet ja konfliktit kuvataan ponnisteluna taistelussa, jonka päämäärä on ratkaista asiat jonkin osapuolen tai asiaintilan kukistamisena/voittona, Cuskin trilogiassa lähtökohta on päinvastainen. Tarkoitus on jättää asiaintilat ensi alkuun silleen ja keskittyä niiden aktiiviseen merkille panemiseen ja hahmottamiseen. Sekä sen hyväksymiseen, että uskomukset voivat ajan saatossa paljastua hyvässä tai huonossa mielessä kestämättömiksi.
Tätä strategiaa noudattamalla ”minä” käy trilogiassa läpi muodonmuutoksen.
Minäkertojan asenne on pidättäytyä haluamasta mitään.
Kehitystä tarkastellaan painopiste kerrallaan. Avausosassa muodostuu – tai rajautuu – tuo prosessissa oleva minä. Se tapahtuu tois(t)en halujen kautta; minä-kertojan asenne on pidättäytyä haluamasta mitään, sillä kuten myöhemmin todetaan: ”- - olin uskonut että ainoastaan täydellinen passiivisuus auttaa näkemään selvästi.” (Siirtymä, 166)
Toisessa romaanissa ääriviivat saanut minä siirtyy aktiivisempaan vaiheeseen. Hän tekee valintoja. Vuorovaikutussuhde ympäristöön tuo mukanaan törmäyksiä.
Kolmannessa osassa yksittäisen ihmisen tarve tulla otetuksi vakavasti, kunnian ja kehujen jakaminen ja saaminen näyttäytyvät yhä voimakkaammin yhteisöä muokkaavina ja poliittisina tekijöinä. Viimeistään silloin etualalle nousee muutoksen vaatimus. Mahdollisuus voida sanoa ”ei” ja tulla kuulluksi.
Taustalla on ajatus kertomisen roolista maailmankuvien luomisessa.
Tässä osassa aletaan myös suorapuheisesti tarkastella tarinoiden suhdetta todellisuuteen, kertomusten muutosvoimaa sekä kyseenalaistaa tarinoiden sisäistä logiikkaa. Taustalla on ajatus kertomisen roolista maailmankuvien luomisessa.
”- - sanot - - ettet suostu enää kertomaan tarinaa - - koska et enää usko sen henkilöihin etkä omaan itseesi henkilönä tai kenties koska tarinoissa pitää olla julmuutta, jotta niissä olisi tehoa, ja sinä taas olet sanoutunut irti myös draamasta.” (Kunnia, 145)
Cuskin trilogian asenne on terapeuttinen. ”Sairaus”, johon parannusta etsitään on julmuus, tai pahuus. Lääke on (itse)ymmärrys. Tunne, johon lääkettä tarvitaan, on torjutuksi tulemisesta aiheutuva kipu. Sillä: ”- - vaikka haluamme uskoa itsestämme yhtä ja toista, olemme lopulta vain tulosta siitä, miten meitä on kohdeltu.” (Siirtymä, 12)
Suunta on siis kohti oman elämän haltuunottoa.
Lähtökohdissa näkyy humanistisen ja kognitiivisen psykologian ihmiskuvat. Niissä ihminen on ainutkertainen olento, joka on vastuussa omasta toiminnastaan ja voi tiedon perusteella ohjata sitä. Näkemys pohjaa eksistentialistisiin filosofisiin käsityksiin ihmisen mahdollisuudesta (ainakin osin) voida valita kuka on, riippumatta siitä, mihin rooliin toiset haluavat hänet panna.
Suunta on siis kohti oman elämän haltuunottoa, ja työkaluksi ehdotetaan ajattelua. Toisin sanoen, jos haluamme ohjata valintojamme, on tärkeää tunnistaa niiden takana olevat tunteet ja uskomukset.
Tämän ketjun näkyväksi tekeminen on Cuskin trilogian kantava idea. Toteutus on vakuuttava, ja kun yksityinen ja yleinen tällä tavoin uskottavasti näyttävät juontuvan toisistaan, miksei psykologista itseymmärryksen strategiaa voisi soveltaa myös yhteiskuntapoliittisissa pattitilanteissa?
Cuskin teoksien on innostuneesti sanottu uudistavan kaunokirjallisuutta. Rauhallinen, älyllinen ja ihmisiä tasapuolisesti arvostava autofiktiivinen kerronta sekä tarkasti analysoidut elämänfilosofiset kysymykset tuntuvat vastaavan monen lukijan tarpeisiin hyvin juuri nyt.
Trilogia avaa tiettyä ihmiskuvaa ja asennetta, joiden käyttökelpoisuuden osoittamista kaikki osat toimivasti ja loogisesti palvelevat.
Trilogia onkin epätavallinen. Se on hybridi. Siinä on kaunokirjallisuuden tarinalliset elementit. Sisällölliset lähtökohdat, päämäärä ja tarkoitus ovat melko paljon tieteen, hyvinvoinnin ja politiikan puolella. Trilogia avaa tiettyä ihmiskuvaa ja asennetta, joiden käyttökelpoisuuden osoittamista kaikki osat toimivasti ja loogisesti palvelevat.
Erityisen selvästi omalaatuisuus ilmentyy minä-kerronnassa. Me lukijat emme nimittäin ”kuule” Fayen kertomana niinkään tarinoita hänestä itsestään, vaan huomiota saavat erityisen paljon ne toiset ”minät”, joiden kertomukset suodattuvat meille Fayen kautta. Näin korostuu ihmisten verkostomainen suhde ja myös syrjäytyy se hierarkkinen harha, että vain yksi minä on (kerrallaan) toisten yläpuolella tai keskellä.
Selkeä ja asiallinen kieli tukee trilogian ymmärrykseen tähtäävää maltillista asennetta.
Faye selvästi tietää mistä puhuu; niin järkkymättömällä otteella hän kuljettaa lukijaa elämänvaiheidensa, eri tarinoiden ja psykologisen prosessin läpi. Välillä kommentoiden, välillä keskustellen. On helppo uskoa, että teoksissa on paljon autobiografisia elementtejä. Loppua kohden ääni vapautuu ja itsevarmuutta, piikittelevääkin huumoria ja keveyttä tulee lisää.
Selkeä ja asiallinen kieli tukee trilogian ymmärrykseen tähtäävää maltillista asennetta. Silloinkin kun muun muassa alakerran naapurit naapurit käyttäytyvät törkeästi, minä-kertoja tyytyy kuvaamaan tapahtumat neutraalisti. Kieltäytyminen väkivallasta on hätkähdyttävän johdonmukaista äärimmilleen viritettyyn loppuun ja viimeisiin sanoihin saakka.
Vaikka teoksissa käsitellään emootioita, kerronnassa ei mennä emotionaaliselle tasolle. Ilmiöt nimetään ja kuvataan tiukasti tiedostaen. Ei juuri sukelleta runollisen tai mysteerin puolelle, mikä tuo trilogiaan ilmiömäisen oivaltavan ja syvällisen ajattelun rinnalle erikoisen kaksiulotteisuuden vaikutelman. Sekin on romaaneissa epätavallista.
Pidän myös kovasti kekseliäistä sanoista.
Käännöksessä ääni ja tyyli on tavoitettu oikein hyvin. Pidän myös kovasti kekseliäistä sanoista. Sadepisarat esimerkiksi "mossahtelevat" puunlehtiin. Joitakin solmuja on jäänyt. Mielestäni silloin ajatusta ei ole käsitelty valmiiksi. Turhan sananmukaisesti käännetyissä kohdissa sisältö on vaikea hahmottaa: ”Miehen puhuessa hän oli alkanut nähdä itsensä muotona, ääriviivoina joita yksityiskohdat kehystivät muodon itsensä pysyessä tyhjänä.” (Ääriviivat, 199)
Cuskin romaanitrilogia kurkottaa kauas itsestään pidemmälle. Rohkeasti. Raikkaasti. Se haastaa kyseenalaistamaan, kestämään ambivalensseja sekä tekemään tilaa oikeasti kaikille.
Se on hyvä.
Alistamisen rakenteita vahvistava tarinakaava on käymässä sanalla sanoen jo tylpäksi ja istuu yhä huonommin yhdenvertaisuuden vaatimukseen heränneeseen, lukemattomilla eri tavoilla monimuotoisen minän maailmaamme. Asiaa ei auta, jos hyvikset ja pahikset pannaan vaihtamaan paikkoja.
Aloitetaan siis ajatuskoe Cuskin trilogian hengessä ja kysytään: Mikä voisi saada minää uudella tavalla määrittävästä tarinasta tehokkaan, jos ratkaiseva elementti ei olisikaan – niin kuin tähän saakka usein ja edelleen on – julmuus?
Rachel Cuskin tuotantoa käsittelevät myös nämä tekstit:
Herman Raivio: Kuuntelija ei olekaan empaattinen - katsaus Rachel Cuskin romaanitrilogiaan
