Punaista vai mustaa? →
Käyttävätkö runoilijat liikaa punakynää? Tanskan-malli sai toimitussihteerin näkemään värejä ja heitti ajatukset mullin mallin.

Käyttävätkö runoilijat liikaa punakynää? Tanskan-malli sai toimitussihteerin näkemään värejä ja heitti ajatukset mullin mallin.

Virpi Vairinen haastatteli yli tusinaa kotimaista nykyrunoilijaa siitä, mikä tekoälyn rooli on kotimaisen nykyrunouden kentällä juuri nyt. Pelastavatko vai tuhoavatko kielimallit runouden?

Erkka Filanderin ankara keltainen järkäle säilöö, loitsii ja etsii keskittynyttä lukijaa.

Kansainvälisesti arvostetun kanadalaisen runoilijan Christian Bökin suuruudenhullussa Xenotext-projektissa loihdittiin genetiikan avulla runoileva bakteeri, joka jatkaa eloaan vielä sittenkin, kun aurinko on sammunut.

Vuonna 2000 Tampereen kaupunki tilasi kuvataiteilija Marra Lampilta Runopuutarhan, jossa piti olla vedenalaisia runokiviä ja islamilaista ornamentiikkaa. Konkreettinen hanke hautautui byrokratiaan, mutta toteutui Lampin näyttelyissä – ja jatkaa elämäänsä hänen taiteessaan ja hänen tyttärensä Silja-Maaria Aronpuron ajatuksissa.

Eetu Viren kirjoittaa Esseissään runoudesta nautinnon paikkana, jolla ei ole ulkoista päämäärää. Jos periaatetta sovellettaisiin yhteiskunnassa, tulisiko siitä puutarha?

Sini Silverin uusimmassa teoksessa puhalletaan yhteen hiileen kultivoimalla elinvoimaa elämän likakaivoista. Tie utopiaan on päällystetty majoneesisinapilla.

Leikkokukat ilmentävät Reetta Pekkasen uudessa runoteoksessa aikaamme ja ajattomuutta, nuutuvaa puhetta sekä ihmisen toiminnan ja epäinhimillisen suhteita.

Runouden luo löytävät onnekkaat kulkijat: repaleisessa maailmassa outo ja kummallinen kieli itsessään käy yhteisöstä. Joskus yhteisö on vastaliike, joskus perhonen, ja joskus paradoksaalisesti mökki keskellä erämaata.

Pyhän puute on johtanut kriiseihin, joista ei ole helppoja teitä ulos. Valamon luostarissa selvisi, että kun kuuntelu laajenee hiljaisessa tilassa ja minän kokemus huljuu, on helpompi hahmottaa muut elämänmuodot ympärillään.

Suvi Vallin Hallittua kaatumista ja muita ruumiin kielen asentoja saa hetkeksi unohtamaan, että joskus on keksitty sellainenkin hömpötys kuin kartesiolainen dualismi.

Elämäkerta piirtää Paavo Haavikosta kuvan niin pohjanoteerauksiin kuin timanttisiin suorituksiin yltävänä yleisnerona, jolle suurinkaan menestys ei ollut tarpeeksi.
